Tiedäthän ”kommarilarpin”? Se on sitä, että ilmennetään nykyaikaista vasemmistolaisuutta menneiden vuosikymmenten symboleilla: lauluilla, sloganeilla, johtajilla ja merkeillä.
Niko Peltokangas
Symbolit ja perinteet – tai kommunismikaan – eivät itsessään ole kielteisiä ilmiöitä, mutta modernissa vasemmistotoiminnassa ne helposti varastavat shown. Yhtäältä ne yhdistävät ihmisiä ja liittävät tämän hetken kamppailut historiaan, toisaalta ne kiusaannuttavat ja vieraannuttavat.
Politiikan tutkija Emilia Palonen sanoi Kansan Uutisten haastattelussa toukokuun alussa, että ”vasemmistossa on me-henkeä, että me ja kaikki sukulaiset olemme samassa rintamassa. Mutta kuinka paljon se houkuttelee ihmisiä, joilla ei ole samanlaista historiaa ja valmiita identiteettejä, jotka eivät koe tehtäväkseen työntekijöinä äänestää vasemmistopuolueita?”
Kommentti osui sopivasti vappua seuranneelle viikolle. Vappu on erittäin otollista aikaa kommarilarpille, vaikka se olisi samalla luontevin hetki näyttää, mitä vasemmisto on nyt ja millaisen yhteiskunnan se haluaa tänään rakentaa.
Itsekin nautin vappumarsseista ja tykkään työväenlauluista. Haasteena on puhutella niitä, jotka jakavat arvomme, mutta eivät perinteitämme.
Kommarilarpin ylläpitävä voima saattaa olla vasemmistolaisten jatkuva identiteettipohdinta. Oikeaa vasemmistolaisuutta etsitään ja todistellaan keskustelussa toisensa jälkeen. Maailmassa, jossa poliittisen kaksinkamppailun osapuolet tuntuvat olevan liberaalioikeisto ja rasistioikeisto, on tosin ymmärrettävää, että vasemmistolainen etsii turvaa ja varmuutta ehyestä identiteetistä ja oikeamielisyydestä. Identiteettipuhe vie silti helposti huomion teoilta, joilla vasemmiston ihannemaailmaa rakennetaan.
Vasemmistoliiton puoluekokouksessa luotiin toivoa itsevarmemmasta ja ulospäin avautuvasta liikkeestä. Uusi puheenjohtaja, puoluesihteeri ja monet muut sanoivat, että on monia tapoja olla vasemmistolainen. Taistelu oikeistohegemonian kaatamiseksi vaatii näiden sanojen muuttamista teoiksi ja moninaisuuden muuttamista normiksi. Aidon moninaisuuden toteutuessa ei tarvitse enää edes keskustella siitä, tuleeko myyttinen duunarimies edustetuksi puoluejohdossa vai ei.
Puoluekokous päätettiin yhteislauluun, Kansainväliseen. Tilanne olisi luisunut helposti kommarilarpiksi, ellei kokouksen puheenjohtaja olisi huomauttanut, kuinka ajankohtaisista aiheista – muun muassa sananvapaudesta – perinteisessä viisussa on kyse. Juuri näin pitää tehdä.
