Suomen työväenliikkeen historian kolmannessa osassa ajaudutaan yrittämään vallankumousta.
teksti Markus Heikkinen kuvat Työväen arkisto / Foto Nyblin
Ensimmäinen maailmansota muutti Suomen kauppasuhteita, kun tärkeät Saksan markkinat korvautuivat sotatarvikkeiden Venäjän-viennillä. Sotatila lisäsi keinottelua; Suomessa tarvittavia elintarvikkeita alettiin viedä Venäjälle, sillä Suomen pankki oli pakotettu pitämään ruplan vaihtokurssia markkina-arvoa korkeampana. Elintarvikepulasta kärsivät eniten kaupunkien työläiset.
Työnantaja käytti sodan synnyttämää epävarmuutta hyväkseen ja aloitti palkkojen alennukset, mitä ammattiyhdistysliike ei kyennyt vastustamaan lakkojen ollessa kiellettyjä. Työväenliikkeessä pelättiin saavutettujen etujen menettämistä. Tsaari ei kutsunut sotatilan vallitessa eduskuntaa koolle, mutta vuoden 1916 eduskuntavaaleissa Sosialidemokraattinen puolue sai 103 paikalla enemmistöaseman.
Venäjän porvarivallankumous
Vuoden 1917 ”Helmikuun vallankumouksen” seurauksena kansalaisoikeudet palautuivat Suomessa. Eduskunta aloitti toimintansa, ja SDP:n ja porvaripuolueiden muodostaman senaatin (hallitus) johtoon nousi maltillinen sosialidemokraatti. SDP:n yritykset saada työväestölle myönteisiä uudistuksia kilpistyivät porvarien vastustukseen.
Kevään aikana nähtiin lakkoaalto, jonka ansiosta kahdeksan tunnin työpäivä saavutettiin ensin metallialalle ja sittemmin muille teollisuusaloille. Myös maaseudulla lakkoiltiin saman tavoitteen puolesta, mutta sitä vastustivat voimakkaasti porvarit, jotka perustivat järjestyskaarteja etujensa puolustamiseksi. Samaan aikaan syntyivät työväen järjestyskaartit. Venäjä oli vallankumouksen jälkeisessä kaaoksessa, mikä heijastui Suomeen lisääntyvänä työttömyytenä ja elintarvikepulana. Poliittisia vapauksia nauttinut työväenliike kasvoi ja radikalisoitui, minkä seurauksena puolueen johdon ja joukkojen väliset erimielisyydet tulivat selkeämmin esiin.
Eduskunnassa SDP otti julkiseksi tavoitteeksi Suomen itsenäistymisen. Vaatimus pelotti osaa porvaristosta, joka ei halunnut menettää venäläisten tukea sosialistienemmistöisen eduskunnan ja radikalisoituvien joukkojen edessä. Venäjän väliaikainen hallitus kaatoi eduskunnan hyväksymän itsenäisyyttä lisänneen valtalain ja hajotti eduskunnan. Porvaristo pani luokkaetunsa kansallisen edun edelle ja asettui yhdessä työväenliikkeen pyrkimyksiä vastaan.
Kesällä 1917 parlamentaarinen tie oli ajatunut umpikujaan, ja joukkojen mieliala alkoi kääntyä vallankumoukselliseksi. Aloitteellinen toiminta siirtyi nälkiintyville ja radikalisoituville joukoille. Työväenliikkeen kasvua pelästyneet porvarit saivat eduskuntavaaleissa joukkonsa liikkeelle, ja sosialistienemmistö oli mennyttä.
Yleislakosta sisällissotaan
Lokakuun vallankumous sai porvaripuolueet tekemään täyskäännöksen itsenäisyyspolitiikassaan: Porvariston etujen mukaista oli itsenäistyä Venäjästä mahdollisimman nopeasti. Muodostettiin porvarillinen senaatti, joka Saksan tuenlupauksien rohkaisemana irrotti Suomen Venäjästä.
Marraskuussa alkanut yleislakko kärjisti tilannetta entisestään, ja lakkoon liittyvät levottomuudet vaativat kuolonuhreja. Nälkä, pula ja pettymys parlamentaariseen toimintaan veivät työväenliikettä vallankumouksen tielle, eikä liikkeen erimielisellä johdolla ollut päättäväisyyttä pidättäytyä parlamentaarisessa toiminnassa eikä aloittaa vallankumousta. Porvaristo käytti ajan hyödyksi valmistautuen yhteenottoon. Lopulta työväenliike pikemminkin ajautui vallankumoukseen. Yritys johti raakaan sisällisotaan, jossa punaiset kärsivät tappion.
Työväenliike valkoisessa Suomessa
Sisällissodan seurauksena työväenliike jakaantui: koska edustuksellinen demokratia ei toiminut, reformismi ei saanut kenttää puolelleen, mutta toisaalta SDP ei ollut kehittynyt vallankumouspuolueeksi bolsevikkien mallin mukaan. Liikkeen toinen laita tuomitsi kapinan ja lähti rakentamaan reformistista puoluetta. Vasen laita piti vallankumousyrityksen ongelmana vähäistä valmistautumista ja määrätietoisuuden puutetta. Liikkeen joukot keskittyivät hengissä pysymiseen ja organisaatioiden elvyttämiseen.
Venäjälle pakeni tuhansia punaisia, joista tuli leninistejä yhdessä yössä. Rajan takaa johdettu SKP aloitti jyrkällä linjalla. Sisällissotaa seuranneina vuosina se kehotti työläisiä vaalilakkoon ja boikotoimaan laillista ay-toimintaa rakentaen uutta aseellista kapinaa. Vuoteen 1923 tultaessa kommunistinen internationaali tunnusti maailmanvallankumouksen »lykkääntymisen», ja SKP muutti linjaansa maltillisemmaksi pyrkien luomaan pohjaa vallankumoukselle julkista ja maanalaista toimintaa yhdistellen. Sen toiminta oli hankalaa, kun poliittinen poliisi esti vasemmistolaisen työväenliikkeen toimintaa rankoin keinoin.
Reformistit parlamentissa
Reformistinen SDP sai liittolaisekseen demokraattiset porvarit, jotka tarvitsivat reformistista työväenliikettä kamppaillaakseen porvariston oikean laidan autoritaarisia pyrkimyksiä vastaan. Näin moni vanhan työväenpuolueen vaatimus ajettiin läpi eduskunnassa. SDP muodosti jopa vähemmistöhallituksen vuosina 1926-27.
SDP muuttui »työväenliikkeen oikeiston» vaikutuksesta joukkoliikkeestä vaaliorganisaatioksi, ja hallitukseen osallistuminen ja porvareiden kanssa tehty yhteistyö hyväksyttiin puolueessa pikkuhiljaa, vaikka puolueen ”keskusta” haikailikin vanhan työväenpuolueen linjoille. SDP:n ja SKP:n välit olivat todella kireät; olivathan heidän veljespuolueensa olleet eri puolilla barrikadeja Keski-Euroopan 20-luvun alun vallankumouksissa.
SDP:n sisällä reformismia vastustanut siipi perusti oman puolueen, Suomen sosialistisen työväenpuolueen, ja toimi Venäjältä operoineiden kommunistien kanssa näiden maltillistettua politiikkaansa. Puolue kuitenkin kiellettiin vuonna 1923, ja siitä lähtien työväenliikkeen vasen laita osallistui vaaleihin vaalijärjestön avulla. Vaaleissa SDP sai 1920-luvulla lähemmäs 30 prosenttia äänistä, kun taas vasemman siiven kannatus jäi alle 15 prosenttiin.
Suomeen jääneet vasemmistolaisen työväenliikkeen toimijat saivat johtavan aseman ay-liikkeessä. Työpaikkapula ja valkoisten valta-asema mahdollistivat kovat keinot ay-liikettä vastaan: johtajia vangittiin ja ”hankalat työntekijät” jäivät työttömiksi. Lakot murrettiin rikkurityövoimalla. Joitain työtaisteluja kuitenkin voitettiin, erityisesti kun ne saivat tukea naapurimaiden työväenjärjestöiltä.
Hajaannuksen ja fasismin kourissa
1920-luvun ajan oikeistoporvarit näkivät sisällissodan voiton valuvan käsistään: SDP teki reformistista politiikkaa parlamentissa ja ay-liike taisteli parempien työehtojen puolesta. Vaikka SKP:n maanalainen organisaatio oli käytännössä toimintakyvytön vangitsemisten jäljiltä, ei kommunismia kukistettu kokonaan.
Vuonna 1929 maailmalla riehunut talouskriisi vaikutti myös Suomeen, ja samaan aikaan työväenliikkeen sisäiset ristiriidat kärjistyivät: demarien huomattua, etteivät he saa haltuunsa ay-liikettä sisältäpäin, heidän hallussaan olevat liitot jättivät keskusjärjestön. SKP kehotti rajan takaa joukkojaan pidättäytymään yhteistyöstä sosialidemokraattien kanssa. Ammattijärjestö jäi kommunistisen internationaalin linjalla olevien kommunistien käsiin, ja vuoden 1929 lopulla alkoi epäonnistunut yleislakkoyritys poliittisten vankien vapauttamiseksi.
Samaan aikaan maassa nousi äärioikeistolainen Lapuan liike, joka otti asiakseen kommunismin ja muun vasemmistolaisen työväenliikkeen toiminnan kieltämisen väkivallalla ja uhkailulla. Vasemmistolaisen työväenliikkeen ryhmä erotettiin lainvastaisesti eduskunnasta, mutta lapualaiset ja porvaripuolueet vaativat perustuslain muutosta, joka kieltäisi liikkeen toiminnan kokonaan. SDP:n kompromissiehdotuksista huolimatta porvaririntama ajoi lapualaisten vaatimukset läpi. Näin laman ja äärioikeiston nousun kohtasi työväenliike, jossa toimintavapaudet oli vain SDP:llä ja sen haltuun siirtyneellä lamaantuneella ay-liikkeellä.
