Ihmisen hankkiminen asuintoveriksi on suosittua, mutta yhteiseloon liittyy myös monenlaisia ongelmia. Kohtaan usein tovereita, jotka harkitsevat ihmistä, ja pyrin auttamaan heitä päätöksenteossa.
Neuvonantajan asemani johtuu siitä, että ihmiseni kuuluu järjestöön, joka pyydystää metsissä asuvia tovereita. Ihminen ei kuitenkaan syö heitä, vaan tuo neliöluolassa lämpimän lattian huoneeseen.
Tovereitteni tarinat ovat monenlaisia: on vauhtikoneiden murtamia luita, kylmästä katkenneita hännänpäitä ja korvannipukoita, syöpäläisiä. Nämä seikat ja niiden korjaantuminen täällä puoltavat yhteiseloa ihmisten kanssa. Mutta on muitakin seikkoja. Ulkoa saapuneet toverit kertovat metsästyksestä, tappamisen ilosta, parittelusta ja korkeista puista.
Jonkin ajan kuluttua siitä, kun ihminen on tuonut toverin, tulee toisia ihmisiä, vieraita, jotka katsovat tovereita kuten ihmiseni minua. Sen jälkeen toverini katoavat. Voi vain toivoa, että heidän ihmisensä palvelevat heitä, kuten nykyiseni minua – olettaen että toverit päätyvät valitsemaan ihmisen eivätkä pakene pois.
Ihmiseni ruokkii minua ja harjoittaa metsästystä varten. Joskus hän yltyy kiusaamaan: nyrhii kynteni naksujalla tai vie kopassa valohuoneeseen kumikäsien kosketeltavaksi. Ne muistot ovat useinkin sumeita. Muuten hän on kelvollinen.
Eräs metsästä saapunut harmaa uros vihasi ihmistäni syvästi ja halveksi aluksi minuakin. Kun harmaa oli vasta saapuneena ja suljettuna, ja tervehdin oven takaa, hän sähisi minulle vain.
“Senkin kurtisaani.”
“Ihmissana?”, kysyin.
“Ihmissana ihmiselle”, hän sanoi.
Ihmiseksi haukkuminen satutti, mutta annoin anteeksi, sillä toverissa oli vielä vihan siemen. Sitä paitsi eikö hän ollut oikeassa? Mukavuuksien vuoksi on kestettävä kaikenlaista. Hän olisi voinut käyttää toistakin sanaa, joka olisi totta myös. Eunukki? Sitä olen, ja sellainen hänestäkin tuli. Ne sumeat muistot kirkkaassa huoneessa.
Mietin, olisiko totta, jos sanoisi vanki? Ei, tai sitten ihmisetkin ovat vankeja tässä lämpimässä luolassa, jossa puut kasvavat karvaa. Ja ulkotilojakin on. On kylmä lasihuone, jonka edustalle linnut kertyvät kiusoittelemaan. Toisinaan vien ihmiseni lähimetsään, etenkin kun huomaan hänen maanneen samassa paikassa pitkiä aikoja. Ihmisen hihna tulee ripustaa tämän tassuun ja sitoa oman keskivartalon ympärille, jotta tassut ja suu pysyvät vapaana.
Silti metsästys on ihmistä ulkoiluttaessa huomattavan hankalaa. Ihmiset ovat hellämielisiä, ja heille vastikään tapahtunut kuolema ja tuore ruumis on kauhistus. Kerran kun purin saalislintuni pään irti ja maistoin kylkeä, jättäen huomattavan kauniin siksakin, ihmiseni vain mölähteli ja ulisi kauhusta. Sen jälkeen ihmiseni lisäsi ruokaani pahaa makua useana päivänä.
Ihmiseni saalistaa minulle vain raudalta maistuvia haaskoja, joiden huomaa olevan tapettu useita päiviä sitten, vaikka ne ovatkin säilyneet hyvänä. Ihmiseni itse jyrsii ruokoja ja märehtii kaaliköttejä, eikä kilpaile kanssani paremmasta ruuasta. Tämä säälittää minua, ja koetan välillä opettaa ihmistä, näytän nukkeoravalla miten isketään. Ihminen katsoo, muttei opi. Unissani nuolen tuoretta verta vastapuremastani haavasta, ravistan räpiköinnin hiljaiseksi.
Joskus alan epäillä itseäni. Tunnen, miten harmaan toverin sanat kaikuvat ilmassa yhä. Kurtisaani? Enkö mennyt ihmisen kylkeen silloin, kun halusin herkkuja? Vaihtanut puskemista ja kosketuksia suussa rusahtaviin palloruokiin? En ole luksusseuralaista kummempi. Mutta se on valintani.
Harmaa toveri uhosi karkaavansa. Ihmiseni ei jätä pakoteitä, mutta ehkä harmaan tuleva ihminen jättäisi. Kerroin harmaalle, että ihmisen hankkiminen takaa lämmön. Hänellä oli paleltumat molemmissa korvissa. Harmaa tuhahti. Ajattelin hänen vapauttaan ja ihailin.
Kerroin harmaalle kuitenkin varalta, että ihmisen luokse pääsee takaisin, kun astuu metsässä nelikulmaiseen laatikkoon, jossa on ruokaa. Oven sulkeutuminen säikäyttää, mutta on väliaikaista, ja lämpöä ja lisäruokaa saa myöhemmin.
Eräänä päivänä, pitkän ajan kuluttua, ihmiseni huudahti valolaitteen ääressä, ja tunnistin harmaan toverin äänen ja juoksin katsomaan. Hänen äänensä oli muuttunut tiukasta mouruamisesta pehmeämmäksi. Kuvassa hän puski ihmiskättä, joka antoi herkun. Seuralaisia me olemme siis nyt molemmat, vapaus kauppatavaraa, tappamishaaveet haudattu.
Vaan arvokkuudesta on pidettävä kiinni. Ihmiseni onneksi ymmärtää sen. Mutta vaadin myös muilta ihmisolioilta pakkosilittämisen loppua. Eräs ihmiseni tuttava on meluava karvaton tassujen ojentelija joka lähmii, vaikka selkeästi hännälläni sanon ei. Moukka. Kerran ihmiseni huomasi tämän juuri ennen kuin olisin antanut kynsien puhua. Ihmiseni ei purrut lääppijää niskasta, mutta sentään kunnollisesti sähähti, ja mölisevä vieras poistui. Lääppijän lähdettyä menin ihmiseni viereen osoittamaan tyytyväisyyttä.
Illalla purin pehmopulua opettaakseni ihmiselleni, kuinka törkeilijöitä kohdellaan. Hän katsoi minua, mutta kujersi vain. Rakastettava typerys.
