Ne tulivat lounasaikaan.
Olin juuri päässyt kotiin ja lapset rohmusivat ruokaa. Kurkin tulijoita oviaukosta. Pitkistä jaloistaan huolimatta ne tallustivat varvikossa vaikeasti. Askelista ja suista levisi meteli, joka ylitti peippojen kailotuksenkin.
Etummaisina kulkivat kaksi urosta, iäkäs ja nuori. Perässä tuli parijonossa katras pentuja, yhteensä kolmen jalan varpaan verran. Pennuiksi ne näyttivät oudoilta, eivät lainkaan suloisilta. Lempeänharmaan höyhenpuvun sijaan niiden vartaloita peitti räikeänkeltainen väri, joka raateli silmiäni.
Komensin lapseni peränurkkaan. Joukko oli jo aivan lähellä. Iäkäs uros raahasi outoa puuta: kahta ohutta runkoa, jotka oksat yhdistivät toisiinsa. Uros pystytti puunsa kuustamme vasten ja kääntyi ääntelemään nuorelle urokselle ja pennuille. Pennut toljottivat suut auki, nuori uros heilutti päätään ylös alas.
Iäkäs uros lähti nousemaan kaksoispuunsa oksia pitkin kuuseemme. Lehahdin ulos pelottaakseni tunkeilijan pois. Alhaalla nuorempi ja pennut huudahtivat minut nähdessään, mutta kiipeävä tuskin vilkaisi. Lensin koivuun ja lausahtelin ankaria varoituksia, mutta uros vain kiipesi. Se irrotti kotimme katon, otti lapset ja kantoi heidät maahan.
Järkytykseltäni pystyin vain tuijottamaan. Uros laski esikoisen ja kuopuksen mättäälle, sulloi keskimmäisen kääröön, ripusti käärön koukkuun ja äänteli vilkkaasti lajitovereilleen. Sitten se otti lapsen kääröstä ja kiinnitti hänen jalkaansa jotain kiiltävää. Vieressä nuori uros raapusti koukeroita valkoiselle, litteälle alustalle.
Jokainen lapsi käsiteltiin samoin: ensin kääröön, sitten kiiltävää nilkkaan. Räikeänkeltaiset pennut tungeksivat urosten ympärillä ja ojentelivat eturaajojaan, kunnes iäkäs uros poimi maasta esikoiseni ja työnsi hänet keskenkasvuisten ulottuville. Pentu vuorollaan sai hioa lapseni päätä eturaajojensa kärjillä.
Viimein iäkäs uros palautti lapseni kotiin. Seisoin yhä oksalla ja kykenin taas jo ääntelemäänkin, mutta minua ei kuunneltu. Pennut vain toljottivat ja heiluttivat minulle kukin yhtä eturaajaa.
Iäkäs uros kiskaisi kaksoispuunsa irti kuusestamme. Joukko lähti kävelemään suuntaan, josta oli tullutkin.
Lehahdin kotiovelle. Lapset kyhjöttivät nurkassa. Elossa olivat, poissa tolaltaan vain. Pian he sentään tokenivat kerjäämään syötävää, ja ateria rauhoitti heidät.
Lasten nukkuessa yli pahimman päivänkirkkauden koetin ymmärtää, mitä oli tapahtunut. Pysyviltä vaurioilta kai vältyimme, mutta entä jos urokset ja pennut tulisivat uudelleen ja tekisivät jotain pahempaa? Mitä se lasteni päiden hiominenkin oli merkinnyt?
Torkuin vähän, ja herättyäni mietin, olivatko keskenkasvuiset yrittäneet kyhnyttää lapsiani siten kuin mekin toisiamme. Mutta miksi ne olisivat halunneet helliä heitä?
Loppukeväällä saapui nuori naaras. Se kömpi metsän reunassa ison, tumman möhkäleen sisään. Möhkäle alkoi meluta tolkuttomasti ja vyöryi kuusten sekaan. Erotin naaraan möhkäleen läpinäkyvän pinnan takana. Se istui kammiossa ja liikutteli jonkinlaisia ulokkeita.
Lapseni nukkuivat vielä. He olivat muutama yö aiemmin jättäneet kodin ja kököttivät omilla oksillaan havujen suojassa, eivät osanneet vielä lentää. Möhkäle rymisti syvemmälle metsään, ojensi pitkän raajansa, tarttui vankkaan kuuseen ja leikkasi sen poikki. Yhdellä surahduksella ikivanha puu kaatui naavoineen, oravineen ja vihervarpusperheineen.
Sitten möhkäle lähestyi lasteni piilokuusia. Lapset heräsivät ja ääntelivät kauhuissaan. Ohjasin heidät alas ja riensin möhkäleen luo. Lennähtelin sen ympärillä, mutta naaras kammiossa ei huomannut minua. Se tuijotti kuusia, väänteli ulokkeita ja sai kumoon yhä lisää runkoja.
Minä ja lapset pakenimme maata pitkin ja suojauduimme metsän reunaan ison kiven juurelle.
Ryske kesti koko päivän. Lapset torkkuivat, mutta hämärissä he vilkastuivat, alkoivat vikistä ja tepastella. Kiiltävät rinkulat niiden nilkoissa kilahtivat välillä kiveä vasten. Ne ärsyttivät minua. Ilmankin olisi pärjätty.
Viimein möhkäle jyristeli kauemmas ja vaikeni. Hiivimme esiin.
Metsää ei enää ollut. Oli vain aukio, jolla lojui oksia ja runkoja. Hävityksen keskellä törrötti oma puumme. Koti oli tallella, mutta nuori naaras oli katkaissut kuusen kodin yläpuolelta. Ei siellä ensi vuonna enää haudottaisi ja lapsia ruokittaisi, hirveässä paisteessa ja paahteessa.
Tätäkö kahden uroksen ja pentukatraan vierailu oli tarkoittanut? Olivatko ne yrittäneet varoittaa, että aikoivat lähettää toverinsa tuhoamaan koko metsän?
Yön turvin sain perheen ohjattua aukion laitoja myöten seuraavaan metsikköön. Sitä saartavat joka puolelta myyränsaalistusmaat, joilta kaksijalkaiset syksyisin leikkaavat heinät ja tekevät niistä valkoisia, liukkaita kääröjä. Toivottavasti metsikkö säilyy, muita ei tienoolla enää ole.
Entiseen kotimetsäämme saapui seuraavana päivänä riehumaan vielä uusi möhkäle. Se kokosi rungot kasaan aukion reunaan. Kun möhkäle rymysi sammalriekaleiden ja varvikonrippeiden seassa, huomasin, että runkokasan luo tallusti iäkäs uros – sama joka oli kiinnittänyt rinkulat lasteni nilkkoihin. Korkealta kuusesta tarkkailin urosta. Se tuijotti kotiamme, ja sen silmistä valui vettä.
Milloinkaan en opi ymmärtämään siivettömiä.
