Tärkein huolenne oli, että enhän kakkaa suustani. Ei, en kakkaa. Siihen loppui huolenne.
Se oli kummallinen päivä. Kivet tuntuivat viileiltä helmassani, kun matelin vedenpohjaa pitkin. Olin päiviä tätä ennen – teidän sanoillanne – tuntenut ”painetta” kehossani. (Huomaatte minun välttelevän tätä painetta, mutta kieltäydytte puhumasta siitä sanallanne ”kipu”.) Tämä tunne kuitenkin helpotti nopeasti, ja seuraavana päivänä jatkoinkin jo matkaani kivien lomassa. Elämä oli samanlaista kuin aina ennenkin. Vatsanseudun alueella olevat pienet reikäni imivät ravintoa ja puskivat kuonaa ulos. Minä tutkiskelin aluetta. Kunnes yhtenä päivänä, aivan yhtäkkiä tunsin, kuinka jokin vetää minua… Minuun oli kasvanut toinen pää! Jaoin saman kehon toisen itsenäisen pään kanssa. Anteeksi, yritän pitää tuon toisen hiljaisena, mutta ymmärrättehän, että tämä kokemus koskettaa meitä molempia. Ymmärrän, haluatte kuulla vain yhden näkökulman, kahden äänen kuuleminen on liikaa… Se on haastavaa, sillä kuten yritin sanoa, meitä on kaksi päätä yhdessä kehossa. Ja meillä molemmilla on oma tahtomme… mikä luonnollisesti aiheuttaa hämminkiä. Minäkin haluan tulla kuuluviin.
Te sanoitte, että minä (me?) olen ihan ok asian kanssa. Kuulemma vain syön vähän niukemmin, ruoka ei tunnu maistuvan. Ja liikkumiseni on vähentynyt, sillä – teidän sanojanne mukaillen – eri pääni haluavat navigoida eri suuntiin… Oletteko ikinä miettineet, että minä – toisin kuin nyt – en puhu teidän kieltänne? Minä en osaa kommunikoida juuri teille – onko se tullut mieleenne? Te tunnistatte nälkälakon, syömättömyyden ja liikkumattomuuden mielenosoituksena oman lajinne keskuudessa, mutta ette minussa. Kenties te ette halua tunnistaa sitä.
Minulla on nimittäin voima, jonka te haluatte. Lumoutuneena te katkotte minut yli 200 osaan ja hihkutte, kuinka en ole kuollut. Kuinka jokaisesta yksittäisestä palasesta syntyy oma uusi yksilönsä. Miettikää, mitä tällä voimalla voisi tehdä! te sanotte. Raajoja voitaisiin kasvattaa uusiksi, sisäelimiä voisi regeneroida, ihmisestä voisi tulla kuolematon!
Ja sen takia te hölmöt sörkitte minua. Selvitätte, miten minä rakennan itseni uudestaan ja uudestaan ja yhä uudestaan. Kutsutte minua kuolemattomaksi. Ette halua ajatella sitä, miten uudelleenrakennus vaatii tuhoamista, katkomista.
Vaikka leikkaisitte minut kahtia, molemmista osista kasvaisi kaksipäisiä, vaikka DNA-koodiani ette ole muuttaneet. Ihmeellistä, te huudatte, kuolemattomuus ei ole DNA:ssa. … Haluaisitteko te olla kuolemattomia, jos se tarkoittaisi sitä, että jossain vaiheessa teille kasvatettaisiin toinen, itsenäinen pää, josta ette ikinä pääsisi eroon?
Nyt tämän pienen hetken olen puhunut teille teidän kielellänne. Minä myös! Voisin saada omaan elämääni rauhan kertomalla teille salaisuuteni. En kuitenkaan suostu sitä kertomaan, sillä te olette yhä samanlaisia, vaikka minä olenkin muuttunut puhuvaksi. Voisin tarjota teille kuolemattomuuden, mutta te ette voi tarjota minulle edes teidän mukaanne nimettyä humaania kohtelua. Se ei ole mielenkiintoinen kysymys, te sanotte.
Jos vaakakupissa on kuolemattomuus, on kaikki sallittua.
