Siellä se vitun puu on. Se näyttää vähän minulta. Sama luikkuvartalo, mutta käsillä. Jotenkin aika räjähtäneen näköinen. Tai katsokaa nyt noita oksia, ihan kärventyneitä, pomminjälkeistä aikaa. En näe ikkunasta muuta. Enkä kuule. Kerran erehdyin luulemaan lokkia enkeliksi, hiljaisuus oli niin utuinen. Okei, en rupea sössöttämään, lupaan. Ikkuna on kiinni, tietenkin. Ei kukaan jätä muuttaessaan sellaista auki. Ei edes Se. Siis Se Nainen. Se hiton vasikanraiskaaja. Anteeksi. Olen yleensä hienosävyisempi. Minussa on enemmän kerroksia, sisäisiä portteja. Nyt on vain verensokeri hieman matalalla, kun en ole syönyt hetkeen, tarkemmin sanottuna yhdeksäänkymmeneenkahdeksaan päivään. Olen tässä seurannut taivasta ja kyllä, aurinko on noussut satasen kertaa. “Siel se kusipää vaan paistaa”, kuten räppärirunoilija elegantisti sanojaan sommitteli vuonna 2015. Olin silloin jo elossa. Puoli vuotta vanha ja tajunnan ääriviivoilla. Ne biisit kuulostavat muuten tosi vanhentuneilta, mitä nyt muistelen. Niin kuin ne lilluisivat punaisen kehänsä sisällä, hyytyneinä, ontosti säksätten. Vähän kuin minä.
Olenko oikeasti näin yksinkertainen? Että kaikki vain palautuu minuun itseeni?
Lupaan, että sitten kun minut löydetään, Helsingin Sanomiin ilmaantuu tiedonanto. Tai “Hesariin tulee juttu”, teidän sanoin. Juu. Jotain kuristajakäärmeestä ja siitä, että se noin vain jätettiin useammaksi kuukaudeksi yksin asuntoon vuokralaisen muuttaessa. Toivottavasti ne mainitsevat latinankielisen nimeni. Siitä tulee aina aristokraattinen olo. Selkä suoristuu. Tai you know, vähän vaikeaa minun olosuhteissani. Mutta noin niin kuin kielikuvana. Olenkohan minä silloin kuollut? Ei minun pitäisi tietää kuolemasta mitään. Mutta huhut liikkuvat. Aiemmin ainakin liikkuivat. Täällä ei liiku enää mikään. Paitsi nahkani, joka alinomaan lyyhistyy. Veikkaisin, että olen laihtunut ainakin neljä kiloa, ellei jopa viisi. Paastoan, munkin kiihkolla. Miksi minulle ilmaantuu näitä kuvia, jotka eivät mitenkään liity elämääni? Haluaisin oman kielen. Siis ihan oman, täysin privaatin, stop-stop. Ei mitään sellaista, josta se yksi hyypiö saisi selvää, siis tämä johon se nainen yritti tutustuttaa minut “lajitoverina”. Sen puhe oli täyttä horroria. Ne suun rusahdukset, ihan örvellystä. Mongerrusta. Ellottaa vieläkin. Sori, tiedän että tämä ei ole ns. korrektia. Että te ihmiset haluaisitte niin kovasti että meissä muissa olisi jotain enemmän. Onhan se ymmärrettävää, kun katsoo teidän meininkiänne. Näin asia ei kuitenkaan ole.
Nyt en jaksa enää. Liian nälkä. Se, tai hän, tai mikä lie, ei jättänyt minulle edes vettä. Kuka saatana se luulee olevansa? Ilmoittakaa sitten poliisille, että sillä on hevosiakin. Ihan sama vaikka te vassarit ette tykkää poliiseista. Haluan vain, että sekin näkee mitä minä näen, eli kalterit. Mutta joo, tämä nyt oli vain tällainen. My story. Ajankohtaisraportti peräkammarista. Kokemusasiantuntijuuden merkkipaalu. Sihisevää sofismia. Ei minulla ollut sen suurempaa ajatusta. En tiedä sanooko se nainen teistä jotain. Että tekin pystyisitte tähän. Että tekin haluatte halata kuolemaa ja kun kuolema sattuukin olemaan elossa, te pelästytte. Ehkä. Lukekaa sitten sitä Hesaria, kun eivät muut kanavat enää toimi. Esim. tämäkin. Tämä nyt vain lopetetaan. Toivoisin suurempaa monimuotoisuutta. Että sekä kuolleet että elävät saisivat puhua. Muun muassa. Ehkä se lokki olikin enkeli. Kyllä te tiedätte mitä tarkoitan.
