Teksti: Rakel Similä
Kuvitus: Evi Rinkinen
Istun kirjailija Thomas Bernhardin lempikahvilan vessassa ja luen seinältä lauseen: “Es lebe Thomas Bernhard!” Kauan eläköön Thomas Bernhard. Tätä lyijykynämerkintää lukuun ottamatta seinä on tyhjä.
Jotenkin huvittaa. Olen Wienissä jo useampaa kuukautta, näennäisesti ilman syytä. Opiskelen saksaa, puolustaudun. Oikeasti etsin Malina-romaanin kertojaminän kotikatua, lasken Ernst Jandl -puistossa liukumäkeä, ihmettelen Arcimboldon maalauksissa esiintyviä päitä (Vesi-maalauksessa kasvot, kaula ja olkapäät koostuvat merenelävistä, suun muodostaa kalan pää, korvan päällä makaa pieni hylje) sekä petyn tajuttuani Freudin divaanin sijaitsevan Lontoossa eikä hänen asunnossaan. Ja nyt tämä Bräunerhofin vessakoppi.
Paikka on leimallinen. Vanhat mestarit -romaanissa Bernhard kutsuu Itävallan käymälöitä Euroopan rumimmiksi. Tai oikeastaan hän kirjoittaa näin:
”Wienissä ei ole käymäläkulttuuria, hän sanoi, Wien on kertakaikkinen kämäläskandaali, jopa kaupungin kuuluisimmissa hotelleissa on skandaalimaisia kääymälöitä, Wienistä löytyvät maailman saastaisimmat WC:t, ne ovat kamalampia kuin missään muussa kaupungissa, kun tulee tarve heittää vettä, saa kokea melkoisen yllätyksen, hän sanoi”
(ja niin edelleen, kuuden sivun verran).
Bernhardin tuotannossaan “Itävalta” sekä “Wien” toimivat kokoavina nimikkeinä ihmiskunnan kaikille alhaisuuksille, natsien suojelemisesta taidehistorian turmelemiseen.
Kirjat voidaan nähdä eräänlaisina mielipiteiden – tai siis solvausten – sammioina. Polveilevissa, kerrostuneissa monologeissa esiintyy yleensä kertoja, joka esittää toisen hahmon sanomisia. On vaikea sanoa kuka puhuu ja ketä kuunnellaan. Liioittelu on sanomisia ajava modus, ja lopulta herjaukset saavatkin lähes parodisen muodon; hyperbola ikään kuin syö ärsyyntymisen ja muuntaa sen riemuksi.
Myönnän: olen saanut Bernhard-tartunnan. Enkä ole ainoa. Kiihkoilu ja imitointi on häntä lukiessa yleistä, jopa ennalta arvattavaa. Teoksia koskevassa akateemisessa tutkimuksessa, etenkin saksankielisessä, vilisee Bernhardille ominaisella tavalla rytmitettyjä ylipitkiä lauserakennelmia sekä bernhardilaisia yhdyssanoja (hän on Übertreibungskünstler, eli liioittelun mestari, Verrammlungsfanatiker, eli fanaattisten asioiden estäjä, ja österreichisches Weltexperiment, itävaltalainen maailmankokeilu).
“Tämä on Thomas Bernhardia käsittelevä essee”, ranskalainen kirjailija Hervé Guibert toteaa AIDS-muistelmissaan. Toki sairaskertomuksia näkyy jonkin verran Bernhardin kirjoituksissa, ja Bernhard on väittänyt kirjoittavansa keuhkotaudistaan ja sekoamisestaan käsin. Muuten Guibertin Ystävälle joka ei pelastanut henkeäni ei sisällöllisesti käsittele tätä Itävallan riiviötä juuri lainkaan (ystävästään Michel Foucault’sta Guibert kylläkin kirjoittaa). Miksi tämä väite?
Kyse on muodosta, tyylistä. HI-viruksen turmellessa Guibertin kehoa hänen proosaansa hallitsee Bernhard-virus. Lauseet omaksuvat yhä enemmän piirteitä “T.B.”:ltä. Levotonta jankuttamista, lohduttomuutta, kitkeryyttä, tekopyhyyden paljastamista – kaikki “bernhardilaisen metastaasin” tulosta. Voisi ehkä sanoa, että kirjoittamalla ikään kuin Bernhardin lävitse Guibert pääsee käsiksi omaan elämään, omiin sanoihin.
Taide voi toimia juurikin näin: tarjoamalla kiinnekohdan jonka avulla näkee, kuulee ja puhuu. Näen, koska joku näytti minulle miten. Kuulen, koska toinen johdatti.
Taiteen avulla möyhennämme maailmaa, ja sulatamme tiedon siitä, että muut ylipäätään ovat, että itse on. Tuttu runoilija kertoi, miten hän saattaa ripustaa oman runonsa seinälle, jotta voisi viettää sen kanssa aikaa. Ei pelkästään lukemalla, vaan myös aistimalla sen läsnäoloa. Ehkä voisimme nähdä, että taideteokset vaikuttavat elämissämme samankaltaisella tavalla. Ne häilyvät jossain päin huonetta tai muistia, ilmaantuen uniin tai keskusteluihin, yhtäkkisinä nytkähdyksinä ja päähänpistoina, tuoden mukanaan ehkä jo unohtuneen oivalluksen.
On selittämätöntä, miksi jotkut teokset ikään kuin koukuttuvat meihin, muuntaen elämäämme. Tietenkin sosiologiset määreet kuten luokka ja sukupuoli pohjustavat valmiuksia ja kokemuksia – mutta bourdieulainen makuanalyysi ei kuitenkaan täysin tavoita tapahtunutta. Takuita nautinnosta tai ymmärryksestä ei ole. Jossain kohtaa selitykset loppuvat.
Elokuvan kohtaus voi ilmaantua mieleen vuosia katsomisen jälkeen, repien auki jotain, tuoden mukanaan yhtäkkisen halun. En tajunnut Béla Tarrin Torinon hevonen -elokuvan valuneen minuun, mutta odottamatta, vuosia myöhemmin, en voinut lakata ajattelemasta perunoita.
Yli kaksituntisessa unkarilaiselle tuuliselle, mutaiselle maaseudulle sijoittuvassa elokuvassa toistuu samankaltainen ruokailukohtaus. Isä ja tytär istuvat kasvokkain, molemmilla yksi peruna lautasellaan. Miehen kohdalla voidaan puhua ahmimisesta. Hän ei malta odottaa perunan jäähtymistä, vaan antaa juureksen heittelehtiä käsiensä välillä kuorta nyhtäen. Katsojana tuntee kylmettyneiden sormien ja kuuman ruuan eron. Yhä edelleen tunnen sen. Ja nykyään en voi katsoa perunaa ajattelematta tätä Tarrin kummallista mustavalkoista sfääriä, heidän kuolevaa hevostaan, ainaista tuulta. Kokemukseni ikään kuin välittyy ja heijastuu tämän kuvan kautta.
Tai kuten filosofi Stanley Cavell kirjoittaa:
“We involve movies in us. They become further fragments of what happens to me, further cards in the shuffle of my memory, with no telling what place in the future. Like childhood memories whose treasure no one else appreciates, whose content is nothing compared to their unspeakable importance to me”.
Cavellin mukaan elokuvien voima liittyy niiden tapaan tuoda ilmi elämän merkityksellisyys. Esimerkkien kautta opimme näkemään, mitä asiat itse asiassa ovat. Näytelmän riitelykohtaus saa tajuamaan, mistä itse riitelee.
Kyse ei ole pelkästä yksinkertaisesta identifikaatiosta: että joku on kokenut saman kuin itse. Tai edes siitä, että jokin tapahtuu jollekulle, ja kanssaihmisinä me luonnollisesti välitämme tästä. Parempia kysymyksiä ovat, mitä tapahtuma paljastaa, ja millä tavoin moraaliset, eksistentiaaliset ja esteettiset kysymykset heräävät henkiin?
Ehkä voimme tarkastelemalla Edward Albeen näytelmää Kuka pelkää Virginia Woolfia? (alkuperäinen Who’s Afraid of Virginia Woolf? tavoittaa kielellisen leikin paremmin) oppia esimerkiksi sen, miten sanat kantavat mukanaan kaiken se, mitä välttelemme, mitä emme ymmärrä, emmekä vielä tiedä. Akateemikot paljastuvat säälimättömiksi villieläimiksi, sivistys ohueksi pinnaksi. Ainoaksi tavoitteeksi jää tuhota toinen, ja tätä hävitystä katsoja saa seurata kolmen ja puolen tunnin ajan (“I swear if you existed I’d divorce you”). Fiktiivinen kohtaus voi myös murtaa kangistuneen kuvan riitelystä, kollektiivisen kliseen, ja tuoda sen tilalle esimerkin uudesta, toisesta tavasta olla (paljastamatta liikaa Albeen näytelmän nerokkaasta lopusta voi todeta, että kun suhdetta ylläpitävä yhteinen elämänvalhe paljastuu, jäljelle jää karu totuus ja avoin kysymys siitä, selviävätkö osapuolet tämän kohtaamisesta) (liikumme täten yhä Bernhardin maisemissa).
Mutta se, että jokin on tapahtunut itselleen ei vielä tee siitä muille mielenkiintoista. Ehkä keskusteluissa sekä ystäville että läheisille, muttei taiteen muodossa. Tämä on itsestäänselvyys. Miten jokin esitetään on tärkeämpää, kuin mikä se on.
Tämänkaltainen tematiikka on pyörinyt mielessä kirjoittaessani kritiikkiä omakohtaisista teoksista, jotka väittävät käsittelevänsä kirjailijaa itseään – tai ainakin jotakuta, joka hyvin paljon muistuttaa tätä kirjailijaa. Perinteiset arvostelun määreet, kuten uskottavuus, eivät autofiktion edessä sano juurikaan mitään. Onko uskottavaa, että sinulle on käynyt juuri noin? On tai ei, se ei ole oleellista.
Viimeksi kysymys heräsi lukiessani töiden puolesta Kaj Korkea-ahon uusimman kirjan Hur man möter en mamma, joka käsittelee kirjailijan sekä kirjailijan kumppanin taipaletta kanssavanhemmuuteen. Kirja alkaa vanhemmuudesta haaveilevien speed dating -tapahtumalla ja loppuu lapsen syntymään.
Muodoltaan teos muistutti lähinnä elämäntapareportaasia, jossa Korkea-aho toimi sekä haastattelijana että haastateltavana. Tapahtumaketjusta kerrotaan mutkattomasti (A tapahtui, sitten B, sitten C), proosa on journalistista ja vähä väliä lisätään kuvauksia lapsuuden haavoista, hankaumista vanhempiin. Lopputulos: kiintoisaa informaatiota kanssaihmisestä, kyllä, mutta ei sen enempää. Miksi en halua kutsua tätä kirjallisuudeksi?
Osittain tämä liittyy siihen, millä tavoin lukija voi teokseen vastata. Tunnustuksellisiin elämäntapakertomuksiin on kaksi vastausta. Joko voi voivotella sekä kannustaa kertojaa, tai sitten voi jakaa oman, samankaltaisen kokemuksen. Keskustelu saa tietyn valmiiksi määritellyn muodon: jokainen tuo pöytään tai julkisuuteen yhden kokemuksen, joita sitten verrataan. Tällä tavoin yhteinen kieli hapertuu, jaettu kosketuspinta kaventuu. Ei ole ajatuksia joihin yhteisesti tarttua.
Todelliset yksityiskohdat eivät välttämättä tuo esiin laajempaa totuutta. Se, että media uutisoi Suomen ulkomaanavun määrästä ei ole valheellista, mutta tilastot eivät vielä kerro paljoakaan Suomen suhteesta näihin maihin, vallan jakaumasta. Laajemmassa mittakaavassa nämä sinänsä paikkansa pitävät tiedot peittävät enemmän kuin paljastavat. Tapahtuma on yksi asia, sen merkitys toinen.
Kun Hervé Guibert luki Thomas Bernhardia, ei niinkään syntynyt teosten referaatteja tai samankaltaisten kokemusten jakamista, vaan sen sijaan tapa nähdä maailmaa, rytmittää proosaa ja mahdollisuus ajatella itse. Ellen olisi lukenut Bernhardia, en ehkä olisi Wienissä, en ainakaan samalla tavalla, enkä näkisi samoja yhteyksiä ja kerroksia. Mikäli en olisi Wienissä, en olisi kirjoittanut tätä tekstiä, en tällä tavoin. Ellen olisi kirjoittanut, en ymmärtäisi, mitä ajattelen. Enkä voisi jatkaa näitä ajatuksia, kasvaa niistä ulos, etsiä niiden kautta olemista.
Yksi taiteen perimmäisistä kysymyksistä on: ”Näetkö mitä näen?”. Taiteilija kysyy katsojaltaan, kriitikko yleisöltään, lukupiiriläiset toisiltaan. Kirjoittamalla, lukemalla, katsomalla, maalaamalla voimme myös ikään kuin saapua omaan elämäämme: ymmärtää mikä se on, mitä näemme. Filosofi Cora Diamond kirjoittaa: “Our practices are exploratory, and it is indeed only through such exploration that we come to see fully what it was that we ourselves thought or wanted to say”.
Voi olla, että taiteen tajuaminen ei voikaan saada mitään muuta ilmaisua kuin oman elämämme, kaikkine ristiriitoineen ja monimuotoisuuksineen – koko ratkeamattomassa avoimuudessaan.
