Teksti: Teemu Vaarakallio
Ståle Holgersen, Against the Crisis. Economy and Ecology in a Burning World. Verso, 2024. (s. 278)
Kuka jaksaa lukea tai kirjoittaa kriiseistä? Eikö E. H. Carr jo sanonut ideoiden kriiseistä ja lukemattomat marxistit talouden kriiseistä kaiken sanottavan? Akateemiseen kriisinhallintakirjallisuuteen “laadukkaasta päätöksenteosta”, “johtajien psykologisista ominaisuuksista” ja “optimaalisista tuloksista” ei toivottavasti kukaan haaskaa aikaansa. Kriiseistä lukeminen kun tuntuu enimmäkseen siltä, että vanha ajattelu on kuolemassa eikä uusi suostu syntymään.
Tätä taustaa vasten Tukholman yliopiston ihmismaantieteiden lehtori Ståle Holgersenin ensimmäinen englanninkielinen teos Against the Crisis on iloinen yllätys. Sen tavoite on ennen muuta kirkastaa sosialistisen kriisinhoidon praksista. Teoksen mukaan olisi historiallisten tulosten valossa parasta aloittaa myöntämällä, etteivät kriisit ole vasemmistolle mahdollisuuksia, vaan vaikeasti valloitettavia taistelukenttiä, joilla suurimman uhrauksen tekevät työläiset, poliittisten ja taloudellisten eliittien vastatessa verenvuodatuksesta. Kriisit eivät ole poikkeuksia kapitalismista tai takaumia kapitalismissa, vaan kapitalismin ja edistyksen uusin malli kulloisenakin sesonkina.
Sen sijaan, että ’kriisi’ ymmärrettäisiin kiinasta virheellisesti käännetyksi ’mahdollisuudeksi’, akateemiselle kriisinhallintakirjallisuudelle tyyppilliseksi ’epäpoliittiseksi onnettomuudeksi’ tai kaiken totalisoivavaksi kontekstiksi, Holgersen määrittelee kriisin sosiaaliseksi paroksysmiksi, eli kohtaukseksi. Kokonaan uuden häiriön sijasta kriisi tulee näin luetuksi latenttien oireiden ja prosessien intensifikaationa ja historiallisena ilmauksena. Kriisillä on perusta, mikä tarkoittaa, ettei se ole irrallinen onnettomuus, mutta myös historiallisesti spesifi muoto, mikä tarkoittaa, ettei se ole vain apaattinen konteksti. Kriisin luonteesta seuraa, että sitä on metodologisesti analysoitava sekä abstraktien prosessien ja kapitalismin sisäisten sääntöjen että empiiris-historiallisten ilmaisujen kautta.
Kuolema vastauksena abstraktiin ikuisuuteen
Holgersenin teos rajaa huomionsa talouden ja ekologian kriiseihin, joita ilmentävien kohtausten taustatekijäksi diagnosoidaan kapitalismi. Kirjan toinen luku marxilaisista talouden kriisiteorioista ja kolmas luku ekomarxilaisista keskusteluista ovat moitteettomia esimerkkejä siitä, kuinka tehdä kirjallisuuskatsaus, joka ei ole luettelo. Ne toimivat myös verrattomina johdantoina taloudellisista ja ekologisista kriiseistä käytävään sosialistiseen aikalaisdebattiin.
Kirjan kolmannessa luvussa Holgersen rakentaa teoreettisen kehyksen, jonka kautta kapitalismin taloudellisten ja ekologisten kriisien vertailu abstraktion eri tasoilla käy mahdolliseksi. Abstraktiotasot konkreettisimmasta yleisimpään ovat 1) tapahtumat (esimerkiksi raakkutuhot Suomussalmella), 2) talouden ja luonnon konkreettiset historialliset sommitelmat (esimerkiksi metsäteollisuus Suomessa), 3) kapitalismin sisäinen kriisitaipumus (esimerkiksi yhteiskunnallisen aineenvaihdunnan repeämät), 4) jatkuva voitontavoittelu ja 5) käyttöarvon ja vaihtoarvon välinen ristiriita.
Olipa kriisi sitten ekologinen tai taloudellinen, on Holgersenin mukaan kummassakin perimmiltään kyse siitä, ettei abstrakti vaihtoarvo kuitenkaan koskaan pääse kokonaan irti käyttöarvosta. Loputon abstrakti kasautuminen törmää lopulta materiaaliseen todellisuuteen. Kriisit ovat siten ”konkreettisen vastaus abstraktin avunhuutoon; tai kuolema vastauksena järjestelmään, jossa uskotaan ikuisuuteen”*. Vasemmistolaisesta näkökulmasta on ensiarvoisen tärkeää huomata, että niin kriisit kuin kriisivastauksetkin voivat saada aikaan muutoksia tasoilla yksi ja kaksi, joskus jopa tasolla kolme, mutteivät koskaan tasoilla neljä ja viisi, joihin kapitalistisiset kriisit pohjimmiltaan palautuvat.
Vaikka analyysin suunnassa on myös variaatiota, on teoksen keskiössä kapitalismin analyysi talouden ja ekologisten kriisien kautta, ei toisinpäin. Kriisien yhtäläisyyksiä ja eroja läpi käyden Holgersen osoittaa, millä tavalla kapitalismi tarvitsee kriisejä, vaikkakaan ei koko aikaa tai aina yhdenmukaisina. Koska kriisien suhteet kapitalismiin eroavat, on ajateltava myös sitä, mitä havainnot tarkoittavat vasemmistolaisen ”kriisinhallinnan” näkökulmasta.
Talouden kapitalistiset kriisit
Tärkein taloudellista kriisiä koskeva vasemmistolainen kysymys kuuluu, miksi parkaisemme Keynesin hätiin jokaisen talouskriisin kohdalla, vaikka tiedämme sen myötä ”palaavaamme samoihin ongelmiin vain suuremman alijäämän ja julkisen velan saattelemina”, sen sijaan että kävisimme kriisin aiheuttajaa, kapitalismia vastaan. Holgersen huomauttaa, että valtion keynesiläisestä kriisinhallinnasta pankkien pelastuksineen on tullut keskeinen osa poliittisen talouden tavallista toimintaa. Ja vaikka meillä on liuta marxilaista talousteoriaa kriisien rakenteellisista juurisyistä, ei meillä ole juurikaan teorioita siitä, kuinka vastustaa talouskriisien erityisesti työläisiä pieksevää voimaa tavalla, joka ei päädy tuon tuostaan luomaan kapitalismille uusia kasaamisen ja riiston työkaluja ja säilyttämään kriisin taustalla vallitsevia luokkasuhteita.
Holgersenin selvitys keynesiläisyyden kriisiriippuvuuksista saapuu kuin tilauksesta suomalaiseen talouskurikontekstiin, jossa keynesiläinen valtiokapitalismi on jopa valtaosalle vasemmistosta radikaalein kuviteltavissa oleva poliittinen vaihtoehto. Kuten Joseph Schumpeter katkerana ehdotti, eivät ihmiset innostu keynesiläisyydestä sen teoreettisen tarkkuuden vuoksi vaan sen lupaamien poliittistaloudellisten seurausten (eli kapitalismin ja sen pohjana olevien luokkasuhteiden jatkokauden) takia, jonka lisäksi vastasyklinen finanssi- ja rahapolitiikka on ajatuksena niin yksinkertainen, että sen ehkä ymmärtää poliitikkokin.
Marxilaista talousteoriaa 1800-luvulta tähän päivään lukien ja konkreettisiin talouskriiseihin kytkien Holgersen osoittaa kärsivällisesti, miksi kapitalismin sisäiset toimet, mukaan lukien keynesiläiset purkkapaikat, eivät ainoastaan epäonnistu haastamaan kapitalismin kriisitendenssejä, vaan ovat itse asiassa kapitalismin uusintamisen ehto. Talouskriisit toimivat varaventtiilinä kapitalismin sisäisille kriiseille, ja käynnistävät luovalla tuhollaan uusia kasautumis- ja investointisyklejä. Ja jos talouskriisit eivät riitä, voi aina myös sotia. Suomalaisen talous- ja geopoliittisen keskustelun lukeminen teoksen läpi kylmää niin että pistelee.
Ekologian kapitalistiset kriisit
Toisin kuin taloudelliset kriisit, ekologiset kriisit eivät tarjoa ratkaisuja kapitalismille, mutteivät Holgersenin mukaan myöskään antikapitalismille. Kapitalismi ei tarvitse ekologisia kriisejä, mutta sen tarvitsee kyllä aiheuttaa niitä lisäarvoa tuottaakseen, kasvaakseen ja laajentuakseen. Siksi se ei voi ratkaista niitä, joskaan se ei myöskään koskaan tule myöntämään tappiotaan ekologisten kriisien ikeessä. Holgersenin mukaan on siksi täysin mahdollista kuvitella viimeisen kapitalistin myyvän liekkien keskellä vielä yhden kanisterillisen bensaa maksavalle asiakkaalle. Vaikka kuvitelma on mahdollinen, on kenties toisaalta syytä kyseenalaistaa sen todennäköisyys. Vastauksen aavistuksen avoimemmaksi jättävä luenta tuhon kierteestä voisikin Kohei Saiton tavoin kysyä, kumpi romahtaa ensin: maapallo vai kapitalismi?
Ekologisten kriisien kapitalismiin kytkeytyvät juurisyyt ovat yksinkertaisempia kuin talouskriisien juurisyyt. Siksi myös syyt sille, miksei kapitalismi voi ratkaista ekologisia kriisejä ovat tuttuja. Holgersen muotoilee tyylikkäästi omat positionsa ekososialistisen keskustelun kulmalippuihin, kuten antroposeenin käsitteeseen, metaboliseen repeämään ja irtikytkentään. Degrowth vs. ekomodernismi -debatissa Holgersen yrittää hakeutua retorisesti diplomaattiseen kompromissiin kohtuusliikkeen ja prometeanismin välillä, vaikka hän abstraktista kasvusta konkreettiseen biofyysiseen kokonaistuotannon määrään siirryttäessä onkin täysin samaa mieltä degrowth-analyysistä ja siitä seuraavasta politiikasta. Holgersen on aiemmin kirjoittanut samasta aiheesta myös Spectre-julkaisussa. Vaikka hänen tarkoitusperänsä luokkataistelun ensisijaistamisesta polarisoivaan akateemiseen debattiin nähden on kannatettava, se ei onnistu piilottamaan Holgersenin oman analyysin velkaa ekologiselle taloustieteelle.
Pieneksi suureksi ongelmaksi nouseekin jälleen kerran ’degrowth’ terminä, ja jonkinlainen sekaannus degrowthin analyyttisistä johtopäätöksistä ja degrowthista poliittisena sosialistisena projektina. Holgersen esimerkiksi kirjoittaa, että jos degrowthissa on määrällisten vähennysten lisäksi kyse myös laadullisista muutoksista, tulisi liikkeen pohtia sloganinsa muuttamista. Se, että degrowth on analyyttisesti oikeassa ei tietenkään tarkoita, että sosialistisen viestinnän ja mobilisaatioiden tulisi rajoittua sen iskulauseisiin, varsinkaan yksinkertaistetuissa tai jopa väärinymmärretyissä kurjistusmuodoissaan. Koska kuitenkin myös Holgersenin analyysi ekologisesta kriisistä ammentaa metabolista repeämää koskevasta ajattelusta ja myöntää vähennystarpeet konkreettisessa kokonaistuotannossa, ehdotan puolestani, että Holgersen saa olla jatkossakin implisiittisesti pro-degrowth tällaiseksi kuitenkaan ääneen julistautumatta.
Sosialistista vastausta ekologisiin kriiseihin hahmotellessaan Holgersen kirjoittaa kriittisesti ja tarkkanäköisesti siitä valheellisesta valintatilanteesta vihreän siirtymän ja antikapitalistisen vallankumouksen välillä, jota vasemmistossakin uusinnetaan. Jos kerran antikapitalistinen vallankumous pitäisi luonnontieteen valossa tehdä kymmenen vuoden kuluessa, on ilmeistä, että kuka tahansa täysijärkinen kannattaisi tällaisessa tapauksessa vihreää siirtymää. Holgersen huomauttaa, että valintatilanne on kuitenkin keinotekoinen: se esitetään vilpillisesti, aivan kuin Rosa Luxemburg ei olisi koskaan kirjoittanut Yhteiskunnallinen uudistyö vai vallankumousta, kuin Lev Trotsky ei olisi koskaan kirjoittanut Siirtymäohjelmaa tai André Gorz ei olisi koskaan argumentoinut non-reformististen reformien puolesta. Kuten Holgersen kirjoittaa: ”Teennäinen valinta kapitalismin hyväksymisen ja välittömän hylkäämisen välillä sumentaa kaikista houkuttelevimman vaihtoehdon: ekososialismia kohti kulkemisen”.
Leipää ja vastarintaa
Keskeistä sosialistisen kriisipolitiikan muotoilussa on aloittaa siitä empiirisestä faktasta, että kriisistä riippumatta ne ovat rakenteellisten syiden ohella kapitalistiluokan muotoilemia ja niistä kärsivät ennen muuta työväenluokat. Holgersen muistuttaa, että poikkeukset, kuten työväenluokan hygieniaolojen kohentuminen kaupunkien kolerapandemioiden seurauksena 1800-luvulla, ja yksittäisten kapitalistien vankilatuomiot vuoden 2008 finanssikriisin seurauksena ovat todellakin poikkeuksia. Ongelmana on, että kapitalistit esitetään harvoin luokkana, joka jakaa luokkaintressejä ja käyttää luonteeltaan saman tyyppistä poliittista voimaa. Sosialistisen analyysin onkin ymmärrettävä kapitalistit myös toimijoina, jotka ovat vastuussa köyhien kärsimyksestä, olipa kyseessä sitten lama, pandemia tai sota. Ei riitä että puhumme työläisistä pääomaa vastaan, vaan on puhuttava myös kapitalistiluokasta työvoimaa vastaan.
Verso-kustantamon ihailtavalla pieteetillä toimittama ja Holgersenin tukevaan rakenteeseen takoma teos uhkaa hukata fokuksensa viidennessä luvussa. Luku pyrkii osoittamaan, miten valtaa pitävä luokka muovaa kriiseistä itselleen edullisia, ja tekee tämän puikkelehtimalla valtioteorioista fasismiin, kaupunkimaantieteestä rasismiin, ja nationalismista liberaaliin intressien harmoniaan. Kehittelemättä jäävien haja-ajatusten arvo kirjan tärkeimmille teeseille jää ohueksi, mutta enemmän tai vähemmän irrallisina lastuinakin ne antavat pureskeltavaa ja nostavat odotuksia Holgersenin tulevia teoksia kohtaan.
Lopuksi Holgersen vielä alleviivaa, että vaikka hän on anti-benjaminilainen suhteessa kriiseihin, hän on benjaminilainen suhteessa vallankumoukseen. Vallankumous ei tapahdu itsestään, ristiriitojen intensifikaatioiden luonnollisena päätepisteenä, vaan tuhojunan hätäjarrusta vetääkseen on kamppailtava. Mutta sitä ennen, tai samalla, on pysäytettävä kriisit. Holgersenin teesi tiivistyy seuraavasti: jos kapitalisteille kriisit ovat teoreettisia ongelmia ja poliittisia mahdollisuuksia, ovat ne vasemmistolle teoreettisia mahdollisuuksia ja poliittisia ongelmia. Kriiseistä on helppo kritisoida kapitalismia, mutta todellisuudessa ne tekevät kapitalismin haastamisesta entistä vaikeampaa. Leivättä ei jaksa matkaansa pitempää marssia.
Kriiseissä on ollut tapana odottaa, että oikeisto mokaa ja paljastaa olevansa kujalla. Taas ollaan kriisissä, velka kasvaa, eikä mistään tule mitään, siitäs saitte kapitalistit! Holgersenin osoittama ongelma kuitenkin on, että oikeisto on kriiseihin varsin tyytyväinen, tai oikeastaan niistä riippuvainen. Onko esimerkiksi yksikään pääministeri ennen heikoksi reppanaksi kehystettyä Petteri Orpoa ollut poliittisesti yhtä tehokas? Ei ainakaan Israelin kanssa asekauppoja vääntänyt, hoitajien lakko-oikeutta rajannut, ympäristöä pilannut ja Business Finlandin kanssa kriisejä hoitanut vasemmistohallitus. Nykyinen ja edellinen hallituskausi toimivatkin yhdessä täydellisen kipeänä osoituksena siitä, miten kiire sosialistisella kriisivastarinnalla on. Vaikka vastarintaa rakennetaan ensisijaisesti käytännössä, on Holgersenin teoksen esittämä kritiikki nykyisiä käytäntöjä kohtaan ohittamaton.
* Suorien lainausten käännökset kirjoittajan.
Kritiikki julkaistu Liberossa 3-4/2024.
