Teksti: Laura Horsmanheimo
Kaupallinen seksi herättää tunteita, mielipiteitä ja ennakkoluuloja. Mutuilun sijaan on aika kysyä, ketkä ovat keskustelun asiantuntijat ja miksi.
Naisystävällisen valtion mallioppilas Ruotsi asetti seksin ostamisen laittomaksi maailman ensimmäisenä maana vuonna 1999. Lainsäädäntöuudistuksen tavoitteena oli levittää sanomaa, jonka mukaan sukupuolten välistä tasa-arvoa vaaliva yhteiskunta ei hyväksy seksialan olemassaoloa. Katsottiin, että seksibisnes kaupallistaa naisvartalon ja on näin ollen osa patriarkaatin rakenteellista sortoa.
Lakia säätäessä keskeisimmän pahantekijän roolin saivat seksin ostajat, joita mustamaalattiin näkyvissä valistuskampanjoissa. Ei kestänyt kuitenkaan kauaa, kun narratiivi ihmiskaupan läpitunkevuudesta seksialalla varasti huomion ja kelpasi selitykseksi tarpeelle pelastaa kaikki seksityöntekijät. Siinä missä alun perin radikaalifeministien lanseeraamalla viestillä patriarkaatin sortovallasta oli riski jakaa ihmisiä leireihin, ihmiskaupan vastustaminen yhdisti kaikkia.
Suomalaiset naisjärjestöt pitivät Ruotsin mallin seuraamista välttämättömänä keinona naisten oikeuksien takaamiseksi myös Suomessa. Seksin ostamisen täyskieltoon ei päädytty, mutta seksin laillisesta ostamisesta tehtiin vaikeaa. Haasteellisuus kytkeytyy erityisesti Suomen tiukkaan parituslainsäädäntöön, jonka mukaan kaikki toisen seksipalveluiden myynnistä aiheutuva taloudellista hyötyä tuottava toiminta, kuten vuokra- tai mainoskulujen periminen, luetaan parituksen piiriin. Seksin ostaminen parituksen kohteelta on laitonta, mikä käytännössä tarkoittaa sitä, että seksin ostajan tulisi olla varma, ettei seksiä myydä esimerkiksi vuokra-asunnossa.
Seksiala ei ollut vuosituhannen vaihteessa ainoastaan naisjärjestöjä puhuttava kysymys. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen suomalaisia värisytti moraalipaniikki, jonka lähtölaukauksena oli pitkään maan alla olleen seksialan paluu katukuvaan. Helsingin Kalliossa oltiin huolissaan siitä, voivatko julkisessa keskustelussa tavallisiksi nimitetyt naiset (toisin sanoen naiset, jotka eivät myyneet seksiä) enää liikkua naapurustossa saamatta ei-toivottuja ostotarjouksia.
Seksipalveluiden tarjoaminen ja myyminen kiellettiin julkisella paikalla vuonna 2003. Seksiä myydään kadulla nykyään vähän, mutta yhä voimassa oleva järjestyslain pykälä heikentää erityisesti ulkomaalaisten, prekaarissa asemassa olevien seksityöntekijöiden turvallisuutta, sillä sanktioiden pelossa heidän on haastavaa tukeutua virkavaltaan esimerkiksi väkivaltaa kohdatessaan.
Erityistä päänvaivaa kansassa ja päättäjissä aiheutti järjestäytynyt rikollisuus, jonka ajateltiin rantautuvan lintukotoon itäprostituution saattelemana. Vastaukseksi huoleen kyhättiin pikavauhdilla ulkomaalaislain käännytyspykälä, joka edelleen mahdollistaa EU- ja EFTA-alueiden ulkopuolelta tulevien ihmisten käännyttämisen tai maasta poistamisen, mikäli heihin kohdistuu viranomaisen perusteltu epäily tulojen hankkimisesta seksiä myymällä. Tahallisesti tai ei, uudistuksessa päädyttiin heikentämään seksityöntekijöiden asemaa ja turvallisuutta rikollisten vallan ja väärinkäytön sijaan.
2000-luvun alun lainsäädännöllisten uudistusten jälkeen kaupallinen seksi pitkälti katosi päättäjien puheista. Yhteiskunta oli saatu takaisin raiteilleen; kansainvälinen rikollisuus oli suljettu kansallisvaltion rajojen ulkopuolelle ja naisjärjestöjen kiihkeimmät vaatimukset tyydytetty osittaisella seksin ostokiellolla. Ottiko kukaan koskaan huomioon, mitä seksityötä tekevät toivovat politiikalta?
Seksityökeskustelun uusi tuleminen
Puhe kaupallisesta seksialasta on muuttunut viime vuosina huomattavasti. Ensimmäinen merkittävä muutos on se, että pitkään jatkuneen hiljaisuuden jälkeen seksialasta ylipäätään puhutaan. Toinen merkittävä muutos on se, että aiemmin naisjärjestöjen ja viranomaisten hallitsemaan julkiseen keskusteluun osallistuu nykyään myös seksityöntekijöitä. Tämä näkyy esimerkiksi tänä keväänä julkaistussa seksityön dekriminalisointiin pyrkivässä Oikeus työhön -kansalaisaloitteessa, jonka taustalla seksialan asiantuntijoina toimivat muiden joukossa nykyiset ja entiset seksityöntekijät itse.
Seksityön dekriminalisoinnilla viitataan aikuisten harjoittamaa, laillista ja vapaaehtoista seksityötä rajoittavien lakien, säännösten ja yleisten oikeuskäytäntöjen purkamiseen. Vaikkei toistaiseksi ole syytä innostua tai kauhistua seksityön kokonaisvaltaisesta normalisoitumisesta tai seksityöntekijöitä koskevan stigman ja muun rakenteellisen sorron romahtamisesta, seksityöntekijöiden omat tarinat ja kokemukset ovat saaneet julkista huomiota, kun niitä on esitetty muun muassa kirjallisuudessa sekä mediassa ja jopa Suomen vierailluimmassa museossa, Helsingin kaupunginmuseossa. Muutos julkisessa keskustelussa osoittaa, että tarve seksialan asiantuntijuuden uudelleenpunnitsemiselle on välttämätön.
Tiedänkö vai luulenko tietäväni, miltä huora näyttää?
Perinteisesti seksityöstä puhuttaessa moni esittää alaan koskaan lähemmin tutustumatta totena tietoa siitä, kuinka paljon ihmiskauppaa seksibisnekseen liittyy, millaiset traumaattiset kokemukset johtavat seksityön valitsemiseen (joskin tässä yhteydessä käytetympi termi lienee ajautuminen) ja miten seksiä ostavat ihmiset kaltoinkohtelevat seksityöntekijöitä. Seksialaan liittyvien ennakkokäsitysten totuutena pitäminen ei ole ihme; seksiin ja etenkin kaupalliseen seksiin liittyvät käsitykset ovat juurtuneet syvälle kulttuuriimme, ovathan ne esimerkiksi viihdeteollisuuden ja median kultasuonia. Seksi myy, ja uhrikuvat ovat sosiaalipornon nektaria.
Populaarikulttuurin seksityöntekijä (tosin häntä useimmiten kutsutaan ennemmin prostituoiduksi, joka on vanhahtava, julkiseen häpäisyyn ja ammatilliseen haureuteen viittaava termi) on joko rikollisliigan pieksemä itkuinen uhri tai tunteeton syöjätär. Passiivisen uhrin kuvastoon kuuluvat yleensä rodullistettu asema, hinnaltaan ja konnotaatioiltaan halvat vaatteet ja huumeidenkäyttö. Syöjätär pukeutuu arkenakin piikkikorkoisiin saappaisiin eikä arvailun varaan jää, haluavatko hahmot seksiä pullantuoksuiselta esikaupunkivaimoltaan vai tältä häikäilemättömältä viettelijältä.
Elämä ei kuitenkaan ole elokuvaa. Tosielämän seksityö ei vastaa viihdeteollisuuden myyttistä prostituutiokuvastoa. Terhi Suokkaan vuonna 2022 ilmestyneessä teoksessa Kyllähän mä tiedän miltä huora näyttää rikotaan seksialaan liittyviä, edellä mainittujen kaltaisia uskomuksia ja todistetaan, että huora voi näyttää keneltä tahansa – koska hän voi olla kuka tahansa.
Seksiala on yhtä moninainen kuin sillä työskentelevät ihmiset. Toistaiseksi seksialan laajuudesta ja siellä työskentelevien ihmisten taustoista Suomessa on voitu esittää ainoastaan valistuneita arvioita, koska monet seksityöntekijät eivät tee työtä julkisesti, ja ala sijoittuu osittain harmaalle sektorille. Monet seksiä myyvistä tekevät työtä satunnaisesti, kausittaisesti tai sivutoimisesti muiden töiden ohella. Seksityötutkija Niina Vuolajärven arvion mukaan 70 % Suomessa seksialalla työskentelevistä on ulkomaalaistaustaisia, mutta seksiä myyvät myös muut, kuten suomalaiset opiskelijat. Naisvaltaista seksialaa on perinteisesti käsitelty naiskysymyksenä, mutta alalla työskentelee myös miehiä ja ei-binäärisiä ihmisiä, minkä vuoksi katsantokannan laajentaminen on tärkeää.
Miksei turvallisuuteen tähtäävä politiikka hyväksy turvallisuuden toteutumista seksialalla?
Ruotsin lanseeraaman niin kutsutun pohjoismaisen seksityön säätelymallin keskeinen tavoite on saattaa uhriksi määritellyt seksinmyyjät ulos seksialalta. Vaikkei Suomi ole täysin seurannut Ruotsin esimerkkiä, uhrikuvat ovat olleet keskeinen osa suomalaista prostituutiopolitiikkaa ja sen valmistelua. Lainsäädännöllä turvallisia työoloja ei taata seksialalla työskennellessä, vaan pääsy turvallisuuden piiriin on mahdollinen seksialalta poistumisen jälkeen. Pohjoismaisen mallin on katsottu jättävän sosiaaliset ja ympäristölliset tekijät huomiotta, koska se eristää keskiöön pelastusta kaipaaviksi määritellyt yksilöt.
Miksi turvallisuuteen tähtäävän politiikan on vaikeaa hyväksyä seksialan ja turvallisuuden samanaikainen mahdollisuus? Vastausta voi etsiä esimerkiksi kulttuuriantropologina, teoreetikkona ja aktivistina tunnetun Gayle Rubin esittämästä teoriasta, jonka mukaan seksi ja seksiaktit on yhteiskunnassa arvotettu hierarkkisesti. Seksiaktit ovat niin sosiaalisesti kuin laillisesti säänneltyjä. Sosiaalinen sääntely perustuu hyväksyttäväksi miellettyjen toiminta- ja ajattelumallien toistoon. Päivittäisissä teoissa ihmiset uusintavat hierarkioita ja vahvistavat (tai rikkovat) niihin liittyviä oletuksia.
Seksiaktien hierarkian huipulla on aviollinen, heteroseksuaalinen penetraatiokeskeinen vaniljaseksi, jota pidetään neutraalina, hyväksyttävänä ja jopa toivottavana. Ymmärrys turvallisesta seksistä kytkeytyy vahvasti romanttisiin rakkaussuhteisiin, onhan ydinperhe yhteiskuntamme turvallisuuden perusyksikkö. Sen sijaan romanttisten rakkaussuhteiden ulkopuolinen seksuaalinen kanssakäyminen yhdistetään mielikuvissa usein vaaraan, likaisuuteen ja syntiin.
Kaupallinen seksi sijoittuu hierarkiassa pyramidin alimmalle portaalle yhdessä muiden kyseenalaisina pidettyjen seksimuotojen kanssa. Sosiaalisesti tuotettuihin kategorioihin kytkeytyvä ajatusrakenne voi estää yhdistämästä turvallisuutta johonkin, joka on opittu näkemään vaarallisena. Tämän vuoksi toisten on mahdotonta kuvitella turvallisen seksin olevan kaupallista.
Rubinin mukaan seksiä tulisi tarkastella yhtenä sorron mittarina esimerkiksi luokkaan ja rotuun kytkeytyvien sorron järjestelmien rinnalla. Vaikka asenteet seksityöntekijöitä kohtaan ovat muuttuneet aiempaa hyväksyvämmiksi, yhteiskunta ei edelleenkään toivota seksityöntekijöitä tasa-arvoisesti tervetulleeksi yhdenvertaisten kansalaisten piiriin. Koska tasa-arvon edelläkävijäksi itsensä tituleeraavan valtion julkikuvaan ei kuulu naisten syyllistäminen, on käytännöllistä esittää heidät uhreina, jotka tarvitsevat hyväntekijän interventiota.
Sorrettu ei kaipaa hiljentämistä vaan liittolaisuutta
Uhriuttaminen perustuu kaksijakoiseen ajatusrakenteeseen, jossa uhrius ja toimijuus on erotettu toisistaan. Sorretuksi tullut henkilö käsitetään olosuhteidensa passiiviseksi vangiksi, joka ei voi tai osaa toimia oman parhaansa edistämiseksi. Uhriuttaminen kulkee usein käsi kädessä stigmatisoinnin kanssa ja johtaa tiettyjen ihmisryhmien hiljentämiseen. Hiljentäminen kaventaa kuulluksi tulevien ihmisten määrää, mikä vähentää yhteiskunnan mahdollisuutta vastata ihmisten todellisiin tarpeisiin.
Sosiologi Fataneh Farahani kuvaa työssään tarkkasilmäisesti toimijuuden vivahteita tulkitessaan Iranista Ruotsiin muuttaneiden naisten sopeutumis-, hyväksymis-, vastustamis- ja (uudelleen)neuvottelutaktiikoita suhteessa olemassa oleviin kulttuurissosiaalisiin ja laillisiin puhetapoihin. Alun perin 2007 ilmestyneessä teoksessa Diasporic Narratives of Sexuality Farahani hylkää yksinkertaistavan uhri– toimija-vastakkainasettelun ja mieltää naisten toimijuuden sijoittuvan valtasuhteiden kehikkoon hallitsevien diskurssien muotoilemana ja niitä uudelleen muotoilevana.
Sorron järjestelmien kuluttavaa ja haavoittavaa voimaa aliarvioimatta voi todeta, että monesti kaikkein neuvokkaimpia ovat he, joiden on keksittävä keinot selviytymiseen tiukimman paikan tullen. Siirtolaisseksityöntekijöiden arkea väitöskirjassaan tutkinut Niina Vuolajärvi kertoo Suomen Kuvalehdelle antamassaan haastattelussa ihailevansa seksityöntekijöiden sitkeyttä, rohkeutta ja toimeliaisuutta. Esimerkiksi kielitaidottomuus ei estä seksityöntekijöitä matkustamasta ja hankkimasta rahaa kustantaakseen itsensä, perheensä ja sukulaistensa tarpeita.
Uhrinarratiivien sävyttämään keskusteluun seksityöstä liitetään kiinteästi kysymys pakosta ja valinnanvapaudesta. Perinteisesti on esitetty, ettei kukaan voi valita myyvänsä seksiä vapaasta tahdostaan. Nykyään monien tahojen, seksityöntekijät mukaan lukien, haastamaan ajatukseen liittyy vahingollinen virhekäsitys siitä, että seksiä myyvä myy itseään tai kehoaan sen sijaan, että hän myisi palvelua, osaamista ja aikaansa. Seksityö voi olla tekijälleen harkittu ratkaisu, joka esimerkiksi tarjoaa hänelle paremmat ansaitsemismahdollisuudet verrattuna muihin tarjolla oleviin työtehtäviin tai säästää aikaa läheisten kanssa olemiseen ja harrastuksiin. Seksityön tekeminen voi mahdollistaa taloudellisen vapauden naisille paikoissa, joissa sen saavuttaminen on muutoin heille huomattavan haasteellista. Konservatiivissa maissa sukupuolensa vuoksi syrjityille transihmisille seksityö saattaa olla yksi ainoista tarjolla olevista keinoista ansaita elantonsa.
On totta, että seksityö eroaa intiimin luonteensa vuoksi monista muista ruumiillisista töistä, mutta perusajatus ruumiin työvoimalla ansaittavasta palkasta on sama. Seksityön valitsemisen vertaaminen siihen, valitseeko ihminen tekevänsä työtä esimerkiksi Alepan kassalla vapaasta tahdostaan vai olosuhteiden pakosta, lienee jo hieman kulunut, mutta osoittaa, ettei kysymys vapauden ja pakon välillä ole suoranaisesti relevantti kapitalistisessa yhteiskunnassa.
Sen sijaan vapautta valita voidaan pitää kontekstisidonnaisena skaalana, jonka huipulla olevilla on useampia samanaikaisia etuoikeuksia kuin häntäpäässä olevilla, jolloin heidän kohdallaan vaihtoehtoja on runsaammin, ja ne ovat helpommin saavutettavissa. Seksityöntekijöiden oikeuksien ja tasa-arvoon toteutumiseen tähtäävässä politiikassa tulisi ottaa huomioon, ettei selviytymiseen käytettävien vaihtoehtojen karsiminen auta yksilöä pärjäämään sortavien rakenteiden ristipaineessa. Yhteiskunnan tulisi keskittää resurssinsa estääkseen toisen työstä oikeudettomasti tai väkivaltaa käyttäen hyötymistä.
Seksityöntekijöiden aseman parantaminen vaatii seksityöntekijöiden kuuntelemista, sillä kukaan ei tunne alaa ja omaa tilannettaan paremmin kuin seksialalla työskentelevät ihmiset itse. Seksityöntekijät ovat suhteellisen pieni joukko, minkä vuoksi kuunteleva liittolaisuus on olennainen osa nykyisten, seksityöntekijöiden asemaa heikentävien rakenteiden muuttamisessa.
Filosofi Judith Butler kirjoittaa vuonna 2016 julkaistussa teoksessa Vulnerability in Resistance, että tiettyjen aikaan ja paikkaan kytkeytyvien normien muutos voi luoda otolliset olosuhteet prekaarissa asemassa olevien ihmisten vastatoiminnalle ja omaa asemaansa määrittävien rakenteiden ja vallitsevien uskomusten muuttamiselle. Butlerin teorian mukaan toiminnan ja vastatoiminnan ehdot rakentuvat suhteessa instituutionaaliseen valtaan, materiaalisiin puitteisiin ja puheen kautta tuotettuun hyväksyntään.
Liittolaisuuden kautta voimme muokata institutionaalisen vallan, materiaalisten puitteiden ja puheen kautta tuotetun hyväksynnän luomaa kehystä suotuisammaksi seksityöntekijöiden itsensä ja tarpeidensa määrittelyyn. Tällä hetkellä tilaa normeja haastavalle toiminnalle raivaa Oikeus työhön -aloite, jota kannattavat julkisesti monet vaikuttajat, poliittiset toimijat ja yksityishenkilöt. Muutospaine seksityöntekijöiden oikeuksien parantamiseksi kasvaa, kun hallitsevia käsityksiä hyväksyttävästä seksistä ja seksiakteista sekä niiden harjoittajista muutetaan totuttuja hierarkioita haastavilla teoilla.
