Länsi-Saharan kansalaisaktivismin ytimessä on pakolaisleireillä kasvanut nuoriso. Sen identiteetti on rakentunut vastarinnan ja yhteisen itsenäisyystavoitteen varaan.
Teksti Leena Faurie – Kuvat Helena Sánchez & Leena Faurie
Kuuma tuuli hioo ihoa. Puuskittain auton ikkunoista sisään tunkeva hiekka täyttää silmät ja korvat.
Aavikon halki kulkee viidenkymmenen auton saattue. Suuntana on 2700 kilometriä pitkä muuri, jonka Marokko rakennutti vuonna 1980 halkomaan Länsi-Saharan aluetta.
Muurin laitamille, keskelle nousevaa hiekkamyrskyä, kerääntyy satoja ihmisiä banderolleineen ja lippuineen.
Vieri vieressä seisovat Algerian pakolaisleirien sahrawit, länsimaiset ja afrikkalaiset diplomaatit, järjestötyöntekijät ja Länsi-Saharan ystävät.
Länsi-Saharan alkuperäisväestön sahrawien protestihuudot ”itsemääräämisoikeudelle ei ole vaihtoehtoa!”, ”häpeän muuri alas!” ja ”yhdistykää, Sahrawit ja maailman naiset!” raikuvat kovaäänisistä kohti muurin suojissa partioivia marokkolaissotilaita.
Länsi-Sahara oli 1800-luvun lopulta vuoteen 1975 Espanjan siirtomaa ja sen jälkeen Mauritanian ja Marokon miehittämä.
Polisario eli Länsi-Saharan vapautuksen kansallinen rintama perustettiin vuonna 1973 vastustamaan miehitystä.
Polisario sai 24 vuoden aikana käydyissä taisteluissa hallintaansa noin kolmanneksen Länsi-Saharan alueesta, joka on harvaan asuttua ja paikoin miinoitettua. Alueella on kuitenkin valtava symbolinen merkitys sahrawien itsenäistymispyrkimyksille.
Veristen sotavuosien jälkeen solmittiin aselepo vuonna 1991, jonka jälkeen Polisarion ja sahrawien ponnistelut itsenäisyyden puolesta ovat olleet yksinomaan rauhanomaisia.
Tankit ja singot on museoitu, mutta Länsi-Sahara taistelee yhä vapaudestaan. Nyt sen aseita ovat kansainvälinen diplomatia, kulttuuri, taide, sekä kansalaisaktivismi.
Tavoitteena on itsemääräämisoikeus. Polisario on pitkään tarjonnut ratkaisuksi kansanäänestystä, jossa yhtenä vaihtoehtona olisi täydellinen itsenäisyys Marokon miehityksestä.
Marokko liittolaisineen ei ole kuitenkaan hyväksynyt kansanäänestyksen ehtoja.
Itsenäistymispyrkimystensä edistämiseksi sahrawit ovat järjestäneet rauhanomaisia mielenosoituksia.
Länsi-Saharassa järjestetään myös poliittisia tapahtumia ja kongresseja. Tunnetuimpia näistä lienevät taidefestivaali ArTifariti sekä elokuvafestivaali FiSahara. Niillä pyritään tuomaan Länsi-Saharan tilannetta esille.
Kansalaisaktivismin ytimessä on Länsi-Saharan pakolaisleireillä kasvanut nuoriso. Sen identiteetti on rakentunut vastarinnan ja yhteisen itsenäisyystavoitteen varaan.
Paluu ”kotiin”, jota suuri osa leirin nuorista ei ole koskaan nähnytkään, on hyvin erilaisissa olosuhteissa kasvaneille sahrawinuorille yhteinen unelma.
Leireille maailmalta palaava korkeasti koulutettu nuoriso on vailla kunnollisia työllistymismahdollisuuksia tai tulevaisuudennäkymiä. Silti nämä insinöörit, yhteiskuntatieteilijät, tulkit ja toimittajat suuntaavat resurssinsa yhteisen asian ajamiseen käsittämättömällä vimmalla ja pitkäjänteisyydellä.
Aktivismi kulkee käsi kädessä leirien, yliopistojen ja sahrawiyhteisöjen toiminnan kanssa. Se tarkoittaa viestintää, verkostoitumista ja lobbausta – kaikkea, millä Länsi-Saharan kollektiivinen ääni saadaan kuuluviin.
Länsi-Saharalaisten opiskelijoiden kattojärjestö UESARIO koordinoi nuoriso- ja opiskelija-aktivismia pakolaisleireillä ja diasporan keskuudessa, erityisesti ulkomaisissa yliopistoissa.
Se ylläpitää vuoropuhelua demokratiasta, ihmisoikeuksista ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta sekä pyrkii varjelemaan sahrawien kulttuuriperintöä.
UESARIOn koordinoima aktivismi toteutuu eri alueilla toimivissa liigoissa, joita kutakin hallinnoi vastuuhenkilö. Järjestö vastaa toiminnastaan suoraan Polisariolle. Näin on syntynyt saumaton yhteys jopa Kuubassa asti opiskelevien sahrawien ja keskushallinnon välille.
Yksi aktivisteista on Mahfud, joka opiskelee tulkiksi Algeriassa. Hän kertoo yliopistonsa 30 sahrawiopiskelijan järjestävän UESARIOn tuella säännöllisesti tietoiskuja, seminaareja sekä mielenosoituksia.
Mahfudin mukaan sahraweihin ja Länsi-Saharan konfliktiin liittyvät väärinkäsitykset ovat yleisiä.
”Jotkut algerialaiset luulevat Länsi-Saharan olevan vain osa eteläisen Algerian aavikkoa. Toiset taas luulevat, että sahrawit ovat historiallisesti osa Marokkoa. Selitämme heille taustamme ja kerromme taistelustamme Marokon valtaa vastaan, ja he kysyvät meiltä kysymyksiä – tällä tavalla levitämme tietoisuutta kamppailustamme.”
Mohamed Ali, 27, opettaa kolmasluokkalaisia pakolaisleireillä ja on mukana Länsi-Saharan opintosuunnitelman laatimisessa. Päivittäisen opettamisen lisäksi hän osallistuu nuorisotyöhön ja mielenilmausten järjestämiseen.
Nuorison kannustaminen aktivismiin on Mohamed Alin mukaan sahraweiden tulevaisuuden kannalta ratkaisevaa, sillä rauhanomainen ratkaisu on mahdollista saavuttaa ainoastaan tietoisuuden ja poliittisen osallistumisen kautta.
Koska mediassa uutisoidaan päivittäin aseellisista konflikteista ja väkivaltaisista yhteenotoista, pienen kansan rauhanomainen sanoma jää helposti varjoon.
Ihmisoikeusloukkaukset miehitetyllä alueella jäävät useimmiten todistamatta ja rankaisematta. Alueella asuvien sahrawien on lähes mahdotonta toimia miehityksen lopettamiseksi, sillä asiasta puhuville seuraa hankaluuksia: kuulusteluita, vangitsemisia, jopa kiduttamista.
YK:n pysyvä missio Länsi-Saharaan, MINURSO, on yhä ainoa yhdistyneiden kansakuntien missio, jonka mandaattiin ei kuulu ihmisoikeuksien seuraaminen ja varmistaminen.
Miehitetyltä alueelta konferenssiin matkustanut Maryam kertoo joutuvansa paluumatkallaan kuulusteltavaksi ja kohtaavansa todennäköisesti häirintää. Hän ei pidä vangitsemistakaan epätodennäköisenä.
”Tämä ei ole riski, tämä on tehtävämme”, hän sanoo.
Afrikan viimeisen siirtomaan itsenäistymistä eivät estä enää pelkästään miehittäjän haluttomuus neuvotella alueen itsemääräämisoikeudesta tai kansainvälisen lain ja sen toimielinten voimattomuus. Taloudelliset intressit monimutkaistavat tilannetta.
Länsi-Saharan luonnonvarat, erityisesti fosfaatti sekä kala, tuottavat Marokolle huomattavan osan sen bruttokansantuotteesta.
Länsi-Saharalla ei ole kansainvälistä näkyvyyttä eikä lobbausvoimaa. Kun Marokko kampanjoi öljyn voimalla, ei pienen pohjoismaisen tukijajoukon ja kansainvälisen humanitaarisen avun sanoma kestä kilpailussa.
Polisario on kouluttanut pakolaiskansastaan tulevia itsenäisen valtion johtajia, opettajia, insinöörejä ja tieteilijöitä.
Päivittäisen elämän hallinnointi on niin järjestelmällistä, että ajoittain ulkopuolisen vierailijan on helppo unohtaa olevansa pakolaisleirillä. Leirien infrastruktuuri on kuitenkin puutteellinen ja elinolosuhteet hankalat.
Se kielii ehkä länsisaharalaisten uskosta tilanteensa väliaikaisuuteen. Toivosta ja tilapäisyydestä kertoo myös pakolaiskansan tarmokkuus luoda itsenäinen, hyvin toimiva valtio.
Sahrawikansan kärsivällisyydellä on silti rajansa. Vaikka Saharan demokraattinen arabitasavalta uusii jatkuvasti sitoumustaan rauhanomaiseen vastarintaan, leireillä varttuneet sukupolvet ovat alkaneet kyseenalaistaa väkivallattoman vastarinnan tehokkuutta.
”Emme halua enää uusien sukupolvien syntyvän ja kuolevan maanpaossa. Rakastan elämää, mutta täällä meillä ei ole tulevaisuutta. Tulemme saavuttamaan määränpäämme, keinolla millä hyvänsä”, kertoo eräs nuori opettaja ja kahden lapsen isä.
Pitkittyneeseen konfliktiin turhautuneet nuoret kaipaavat tilanteelle vaihtoehtoja. Aseellinen vastarinta nähdään yhtenä mahdollisuutena nostaa asiaa maailmanlaajuiseen tietoisuuteen.
”Tarvitsemme kansainvälisen yhteisön huomiota ja tukea, jotta kokisimme tavoittelemamme itsenäisyyden mahdolliseksi, luottaisimme jälleen itseemme ja valitsisimme rauhan tiehen”, nimettömänä pysyvä nuori kertoo.
Suomessa järjestöt ovat mukana tukemassa sahrawien itsemääräämispyrkimyksiä. Esimerkiksi Kansainvälinen Solidaarisuustyö ry toteuttaa UESARIOn kanssa sahrawinuorten rauhankasvatusta.
Tänä vuonna nämä järjestöt ovat yhdessä toteuttaneet sarjan poliittisia työpajoja, joissa tavoitteena on ollut kasvattaa sahrawinuorison voimavaroja rauhanomaiseen poliittiseen toimintaan.
Sahrawit hakevat maailmanlaajuista näkyvyyttä ja tukea pyrkimyksilleen. On tärkeää, että asiasta keskustellaan myös Suomessa. Monet eivät tiedä Länsi-Saharan tilanteesta, koska siellä ei sodita.
Ennen kuin sota syttyy uudelleen, olisi saatava poliitikot ja kansalaiset ymmärtämään, että Länsi-Saharassa tarvitaan toimia konfliktin ratkaisemiseksi. Erään poliittisen työpajan osallistujan sanoin:
”Tarvitsemme maailman solidaarisuutta, nyt enemmän kuin koskaan.”
