Siirtolaispuhe on käsitteiden piikkilankaa.
Teksti Pontus Purokuru – Kuva Ingela Nordlund
Břeclavin rautatieasemalla Tsekissä poliisi pysäytti junan, tyhjensi sen yli 200 siirtolaisesta ja kirjoitti permanenttitusseilla tunnistenumerot ihmisten käsiin. Unkarissa aseistetut poliisit huijasivat sadat siirtolaiset nousemaan junaan, joka veikin matkustajat piikkilanka-aidatulle “vastaanottoleirille”.
Röszken pakolaisleirillä kypärillä ja kasvomaskeilla varustautuneet unkarilaispoliisit heittivät leipäpusseja ihmisjoukolle, joka tappeli ruuasta keskenään. Säilöönotettuja siirtolaisia pidetään Unkarissa metalliaidoilla rajatuissa ja usein täyteen ahdatuissa karsinoissa.
Human Rights Watchin mukaan Unkarissa säilöönotetut ovat kärsineet sydänkohtauksista ja sokeista. Kuumeiset ja oksentelevat vastasyntyneet eivät ole saaneet terveydenhoitoa. Poliisi on neuvonut äitejä juottamaan lapsilleen likaista pesuvettä.
New York Times huomauttaa, että Amerikasta käsin Euroopan siirtolaispolitiikka vaikuttaa sokealta oman historiansa suhteen. Sitten 1940-luvun ei ole nähty yhtä paljon juniin lukittuja siirtolaisia, piikkilangan yli ojennettuja lapsia ja sotilasasuisia miehiä paimentamassa ihmisjoukkoja.
Myös poliitikkojen puheet tuovat mieleen Euroopan synkimmät ajat. Unkarin hallitus on verrannut siirtolaisuutta terrorismiin ja pystyttänyt kadunvarsimainoksia, joissa kielletään siirtolaisia “viemästä unkarilaisten töitä” ja vaaditaan heitä “kunnioittamaan kulttuuriamme”.
Suomessa kokoomuksen ja perussuomalaisten poliitikot puhuvat halveksuvasti “elintasosurffareista”, “laittomista turvapaikanhakijoista” ja siirtolaisia kuljettavista “meritakseista”. Suomeen on ennustettu koko vuodelle enimmillään ennätysmäistä 30 000 turvapaikanhakijaa. Toimittajien “tulvaksi” kutsumaa lukumäärää voi verrata siihen, että Helsinki-Vantaan lentokentälle saapuu ulkomailta 20 000 ihmistä joka päivä.
Ihminen ei ole laiton
Käsitteet, joilla puhumme siirtolaisista, ovat osa rapistuvan Euroopan kriisiä. Syrjivä sanasto toistaa piikkilankaleirit kielen tasolla. Siirtolaisista puhutaan kuin luonnonilmiöistä tai eläimistä. He “virtaavat” Eurooppaan. Euroopan rajat “vuotavat” ja ihmiset “parveilevat”. Turvapaikanhakijat “hyökyvät aaltona”, ja Suomeen tulevat ovat “roiskeita tulvasta”.
Sosiologi Mervi Leppäkorpi kirjoittaa, että nämä vertauskuvat epäinhimillistävät ja latistavat ihmiset samaksi massaksi, vaikka he ovat liikkeellä eri syistä. Jotkut pakenevat sotaa tai vainoa. Toiset etsivät parempaa elintasoa. Kolmannet ovat perheenjäsenten perässä, neljännet etsivät muuten vain mielenkiintoisempaa elämää.
Siirtolais- ja pakolaiskeskustelua Euroopassa käydään hallitusten, poliisin ja kansantalouden näkökulmasta. Keskustelun kohteita ei päästetä ääneen. Puhetapa viestii, että Euroopan ulkopuolelta tulevat ihmiset eivät ole yhtä tärkeitä tai inhimillisiä kuin eurooppalaiset. Perussuomalaisten puoluesihteeri Riikka Slunga-Poutsalon onkin luonteva nimittää maahantulijaa “laittomaksi turvapaikanhakijaksi”, ikään kuin ihminen voisi olla laiton.
“Elintasopakolainen” on toinen usein käytetty käsitesekaannus. Pakolainen on henkilö, joka on kotimaassaan joutunut tai joka voi pelätä joutuvansa vainon kohteeksi ja jolle on siksi myönnetty turvapaikka.
Elintason vuoksi liikkuva henkilö ei ole pakolainen, vaan siirtolainen. Entä sitten? Miksi parempaa elämää etsivää siirtolaista epäillään mediassa niin voimakkaasti? Muuttavathan länsimaalaisetkin työn, ihmisten ja ihan vain seikkailun perässä.
Ihmiset liikkuvat aina paremman elämän toivossa. On politiikasta kiinni, löytävätkö he sen vai väkivaltaa ja hyväksikäyttöä.
