Piqueterot rakentavat ruohonjuuritason demokratiaa ja parantavat naapurustojen olosuhteita. Valtio on unohtanut kaikista köyhimmät, joten aktivismille on tarvetta.
Teksti ja kuvat Juuso Miettunen
Huhtikuun lopun aamut ovat jo selkeästi kylmempiä Buenos Airesissa. Kävelen kohti Barracasin naapurustossa sijaitsevaa Villa 21–24:n aluetta, jonka ulkopuolella minua odottaa kontaktini Rodrigo. Alueelle kun ei kannata mennä ilman paikallista seuraa.
Alun perin 1940-luvulla alueen tehtaiden ympärille muodostunut talorykelmä on kasvanut kiinni Riachuelon jokeen.
Ohitan ryhmän luotiliiveihin pukeutuneita poliiseja, jotka juovat aamumateaan kaupunkimaasturin konepellillä.
Sotilasdiktatuurin aikanaan numeroimista villoista 21–24 on Buenos Airesin suurin. Villat ovat Argentiinan vastikkeita Brasialian faveloille. Asukasluku arvioidaan neljänkymmenenviiden ja viidenkymmenen tuhannen välille.
Valtamediassa Villasta kerrotaan lähinnä huumeisiin ja väkivaltaan liittyvissä uutisissa. Minä olen kuitenkin tullut tänne etsimään positiivisia tarinoita.
Vaikeista olosuhteista huolimatta Villassa toimii yhteiskunnallinen liike Frente Popular Dario Santillán (Dario Santillan Kansanrintama – FPDS), joka on inspiroinut ja antanut toivoa vasemmistolaisille ympäri maailman.
Liikkeen tiloissa keittiö on jo täydessä touhussa, kun aktivistit valmistavat lounasta. Yläkerrassa liikkeen paikallisradio aloittaa aamulähetyksensä.
Kolmikymppinen Rodrigo on paikallinen aktivisti, joka esittelee minut työryhmälle, jonka mukana tulen viettämään päivän. Siihen kuuluu neljä naista ja yksi mies. Tällä viikolla urakkana on valaa sementti kapealle kadulle. Aiemmin aktivistit ovat jo asentaneet viemäriputkituksen, jotta tulevaisuudessa voitaisiin välttää tulvat.
Valtion tai kunnan apua on slummissa turha odottaa. Kaikki rakennustarvikkeet ovat naapuruston itsensä hankkimia.
Työtä tehdään rauhallisesti ja jatkuvasti vitsaillen. Ryhmällä ei ole johtajaa. Kaikki päätökset tehdään työryhmän kokouksissa ja yhdessä naapureiden kanssa.
Työnjako on kuitenkin selvä – neljä tekee töitä ja yksi valmistaa argentiinalaista teetä, matea. Villan asukkaista suurin osa on paraguaylaisia. Tässäkin ryhmässä kolme naisista puhuu välillä keskenään guaranin kieltä.
Matea jakaa Zunilda, joka on nelikymppinen paraguaylainen nainen. Hän tuli 15 vuotta sitten Argentiinaan etsimään parempaa elämää itselleen ja perheelleen.
Muutama vuosi sitten hänelle tehtiin kilpirauhasleikkaus, jonka vuoksi hän menetti työpaikkansa eikä onnistunut löytämään uutta.
Kolme vuotta sitten hän liittyi FPDS:n liikkeeseen. Hän osallistui ensin poliittisiin tapaamisiin ja koulutuksiin. Liike sai myöhemmin mielenosoituksien ja neuvottelujen avulla pakotettua valtion antamaan lisää työttömyystukea. Näillä varoilla perustettiin osuuskunta, jonka rakennustyöryhmään Zunilda pääsi.
”Siinä vaiheessa meistä ei monikaan osannut rakentaa, mutta ne jotka osasivat, opettivat muita”, hän sanoo.
Ryhmän vanhin jäsen, Roni, on myös kokenein rakentaja. Hän varmistaa, että hiekan ja veden suhde on oikein sementin valmistuksessa.
Uudet tuttavani kysyvät minulta, tekevätkö Suomessakin naiset rakennustöitä. He ovat selkeästi ylpeitä siitä, että ovat haastaneet naisten perinteisen roolin.
Kun olemme valamassa päivän viimeistä sementtiä, liikkeen roskankeräysryhmä pysähtyy kierroksellaan juttelemaan.
Villassa ei ole virallista jätteenkeräystä, ja naapurustossa on monia alueita, jonne ke-räysautot eivät pääse kapeiden katujen takia. Siksi FPDS aloitti päivittäisen keräyksen kaksi vuotta sitten. Nyt se kattaa koko alueen.
Ennen ryhmän työntekijät siivosivat läheisen varakkaamman naapuruston viheralueita. Kuten aina, kaupunki suostui työttömien pyyntöön työskennellä omassa naapurustossaan vasta monien mielenosoitusten ja neuvottelujen jälkeen.
Puolen päivän aikoihin palautamme työkalut naapurille säilytettäväksi ja jätämme sementin kuivumaan. Palaamme Villan ulkopuolella sijaitsevaan FPDS:n toimitilaan lounaalle.
Zunilda jää iltapäiväksi opiskelemaan. Häneltä on jäänyt aikoinaan koulu kesken. Nyt hänellä on viimein mahdollisuus opiskella, koska työttömyystuella palkattujen työaika on vain neljä tuntia ja lastenhoito on järjestetty.
1990-luvulla Argentiina kävi läpi monia radikaaleja uusliberaaleja muutoksia, jotka jättivät monet ilman työpaikkaa ja yhteiskunnallista turvaverkkoa.
Uudistusten vastustaminen alkoi jo 1990-luvun puolivälissä, mutta sen luonne muuttui, kun Neuquenin seudun työttömät öljytyöntekijät aloittivat tiesulun (piquete) protestin välineenä.
Piqueteroista tuli nopeasti yksi maan vaikuttavimmista poliittisista voimista, kun heidän käytäntönsä levisivät Suur-Buenos Airesin kasvavan työttömän kansanosan joukkoon.
Joulukuussa 2001 talous romahti ja maa julistettiin maksukyvyttömäksi. Pankkitilit jäädytettiin. Keskiluokka ja työttömät piqueterot marssivat spontaanisti presidentinlinnalle. Koko poliittiseen luokkaan kyllästyneet kansalaiset huusivat yhteen ääneen: ”Kaikki ulos!”
Argentiinalla oli viisi presidenttiä kymmenen päivän aikana. Näihin aikoihin hallitus taipui vaatimuksiin, ja piqueterot hoitivat laajalti työttömyystukien ja ruokalähetyksien jaon ja käytön.
Mielenosoitukset rauhoittuivat hiljalleen populisti Nestor Kirchnerin tultua presidentiksi vuonna 2003. Monet liikkeet jatkoivat kuitenkin toimintaansa ja tekivät yhteistyötä eri yhteiskunnallisten ryhmien kanssa.
Näitä autonomisia liikkeitä yhdisti se, että työn ja ruoan vaatimisen lisäksi ne haastoivat koko virallisen politiikan mallin. Poliittiset puoleet ja liitot eivät edustaneet työttömiä. Korruptoituneet puolueiden pikkupomot, punterot, jotka olivat hoitaneet harvoja hyvinvointipalveluita naapurustoissa, eivät olleet kiinnostuneita rakenteellista epätasa-arvosta ja avustusriippuvaisuudesta.
Ikään kuin itsepuolustuksena monet liikkeet kieltäytyivät läheisestä yhteistyöstä valtion, puolueiden, kirkon ja liittojen kanssa. Yhteiskunnallisen muutoksen painopiste siirtyi arkipäivään ja sen prosesseihin.
Autonomiset piqueterot haastoivat siten koko hierarkkisen organisaatiomallin, ja itsemäärääminen tuli tärkeimmäksi periaatteeksi. Kaikki päätettiin yhdessä ja kokouksissa. Hallituksen neuvottelijat pakotettiin tiesuluille neuvottelemaan liikkeen istuntoihin.
Saavutetut työttömyystuet jaettiin tasan ja käytettiin suurilta osin koko naapuruston hyväksi.
Koko systeemiin turhautuneiden piquterojen iskulauseeksi muodostui ”työ, omanarvontunto ja yhteiskunnallinen muutos”. Liikkeissä aktiivisimpina olivat perinteisesti yhteiskunnan syrjityimmät ja usein vasemmistopuoluidenkin sivuuttamat työttömät, naiset, maahanmuuttajat ja vanhukset.
”Vapauttavan vaihtoehdon voi rakentaa ainoastaan laittamalla käytäntöön julistamamme arvot. Kansanvalta rakennetaan ruohonjuuritasolta ja ruohonjuuritasolla, demokratian ja tietoisen osallistumisen kautta, sosiaalisilla suhteilla, jotka ennakoivat haluamaamme yhteiskuntaa. Jotta toivomamme yhteiskunta olisi mahdollinen, täytyy meidän laittaa se käytäntöön tässä ja nyt”, kirjoittivat vuonna 2002 liikkeet, joista myöhemmin muodostui FPDS.
Vuonna 2006 perustettu kattoliike liittää yhteen lähes kaikki jäljellä olevat autonomiset piqueteroryhmät, jotka ovat yhdistyneet useiden opiskelija- ja työntekijäjärjestöjen kanssa.
FPDS-liikkeessä on noin 5000 aktiivista opiskelijaa, maatyöläistä, feministiä, työläistä ja työtöntä yli 40 eri ryhmässä ympäri maan. Suurin osa jäsenistä on edelleen Suur-Buenos Airesin seudun työttömiä. Heidän monille näkymätön poliittinen työnsä alkaa aina ruohonjuuritasolta eli naapuruston tarpeista.
Barracasin Villa 21–24:ssa FPDS aloitti toimintansa viitisen vuotta sitten. Rodrigo kertoo, miten heillä ei ollut aluksi mitään, hädin tuskin vaatteet päällään. Nyt liikkeellä on lähiössä noin sata aktiivia ja kanttiinissa käy kuhina.
Rodrigo kertoo miten liike tarjoaa vaihtoehdon punteroiden mallille jossa yksi kerää rahat ja muut tekevät työt.
”Täällä kaikki saavat saman palkan ja kaikki vastuutehtävät kierrätetään. Tietenkään kaikki eivät osaa tehdä kaikkia töitä, mutta se ei ole este.”
Käytännössä FPDS:ää ja monia muita liikkeitä ohjaa prefiguraation periaate, jossa ajatuksena on se, että yhteiskunnallista muutosta ajetaan parhaiten arkipäivässä muuttamalla sosiaalisia suhteita lähinnä työn ja päätöksenteon suhteen.
Autonomiset liikkeet eivät siis yritä tehdä vallankumousta perinteisellä tavalla valtion kautta, vaan ne yrittävät rakentaa alueita, joissa valtio ja kapitalismin logiikka eivät hallitse.
Ajatuksena on luoda ”tässä ja nyt” se tulevaisuus, johon liikkeessä pyritään.Käytännössä autonomiset liikkeet pyrkivät siis luomaan naapurustotasolle suoran demokratian malleja.
Liikkeen eri projektit järjestetään ”ilman pomoja”. Työntekijät tekevät päätökset yhdessä ja kaikki nostavat samaa palkkaa.
Lisäksi liikkeen työtä ei ohjaa voitontavoittelu, vaan sillä pyritään parantamaan jäsenien ja naapuruston hyvinvointia, sekä tukea muita liikkeitä tai apua tarvitsevia.
Iltapäivällä siirryn Club Popular Dariin. Puoli vuotta sitten perustettu klubi on kuin suomalainen iltapäiväkerho, mutta taustalla olevat ajatukset ovat hieman radikaalimpia.
Viisi päivää viikossa auki olevassa klubissa on kaksi ryhmää, joissa on molemmissa 15–20 lasta.
Kuten muissakin liikkeen projekteissa, klubissa yhdistyvät tarve ja ideologia. Villan lapsilla on vähän leikkipaikkoja. Lisäksi monet kadut ovat vaarallisia, joten vaihtoehtoina ovat joko pitää lapset sisällä tai lähettää heidät klubille.
Klubi tukee yhteisöllisiä ja solidaarisia arvoja sekä tarjoaa lapsille paremmat valmiudet itsenäiseen ajatteluun ja päätöksentekoon.
Ideana on näyttää esimerkkiä – koordinaattorit pyrkivät välttämään pomottelua. Lisäksi töitä ei jaotella miesten ja naisten töihin. Lasten omaa vastuuta korostetaan, ja heitä kannustetaan päättämään itse, yhdessä muiden lasten kanssa.
Jos lapset eivät pidä jostain, se muutetaan. Parhaassa tapauksessa siitä syntyy silta liikkeen ja naapureiden välille ja tila, jossa voidaan klubin koordinaattori Martinan mukaan ”viljellä sosialismin siemeniä”.
Haasteita kuitenkin riittää. Klubi kilpailee huumejengien vetovoimaa vastaan, erityisesti vähän vanhempien lapsien suhteen. Narco-elämäntapa on houkutteleva – helppoa rahaa ja kunnioitusta. Liike yrittääkin siis tarjota lapsille toista vaihtoehtoa, jossa ‘soturiksi’ ryhtyminen ei kiinnosta.
Tämä kilpailu voi olla vaarallista. Muutama vuosi sitten Argentiinan toiseksi suurimmassa kaupungissa, Rosariossa, narcot tappoivat kolme nuorta FPDS:n aktivistia, koska he luulivat näitä toisen jengin ”sotureiksi”.
Myöhemmin palaan tapaamaan FPDS:n aktiiveja. Minut on kutsuttu liikkeen kantakaupungin osastojen kokouksen. Constituciónin kaupunginosassa FPDS:n valtamaassa talossa alkaa olla jo tila vähissä. Pääkaupungin osaston kuuden eri naapuruston ja eri työryhmien delegaateista muodostuu 35–40 henkilön ryhmä. Useampikin varmasti tulisi, jos olisi enemmän tilaa.
Olen Argentiinassa ollessani tutustunut moneen ”autonomiseen” ryhmään, joissa jo lyhyen tutustumisen jälkeen huomaa, että tosiasiassa ryhmällä on pomo(ja), ja muut ovat massaa. FPDS:n pääkaupungin osastossa kokousta ei virallisesti johda kukaan.
Vuoden 2001 tienoilla oli monia autonomisia liikkeitä. Suurin osa niistä on kuitenkin demobilisoitunut: osasta tuli osa Kirchnerien projektia, osa hajosi erimielisyyksiin ja monet lopettivat aktivisimin löydettyään töitä.
Miksi juuri FPDS on vielä hengissä?
Ricardon mielestä tämä johtuu siitä, että liike on vankasti kiinni perustassa, eli sen jäsenet ovat kotoisin naapurustoista ja työtä tehdään naapuruston olojen parantamiseksi.
”Emme halua kuitenkaan muuttaa vain Barracasia vaan koko maailman.”
Ricardon mukaan tulevaisuuden ajatteleminen on auttanut liikettä. Rodrigo lisää:
”Liike on kuin pöytä, jolla on neljä jalkaa – jos yksi otetaan pois, koko pöytä kaatuu. Nämä neljä jalkaa ovat työ, taistelu, koulutus ja kokous.”
Suora demokratia voi kuitenkin turhauttaa. Monet aktiivisemmat jäsenet viettävät paljon aikaa kokouksissa. Koska äänestämistä pyritään välttämään, joskus ei voida edetä, ennen kuin kaikki ovat yhtä mieltä.
Panchon mielestä haastena on nimenomaan itsensä johtaminen – on paljon hankalampaa tehdä itsemäärättyä työtä, koska kaikkien täytyy oppia ja tottua johtamaan.
Hierarkian vierastaminen ei siis tarkoita sitä, etteikö sitä olisi. Vanhempien aktivistien sana on usein painavampi ja aktiivisemmat jäsenet saattavat turhautua toistuviin kokouksiin sekä muiden passiiviisuuteen.
FPDS:n aktivisteille vallankumoukseen ei kuitenkaan ole oikotietä. Hankaluuksista huolimatta kansanvaltaa voi vain rakentaa päivästä toiseen luomalla uusia ja demokraattisempia sosiaalisia suhteita; rakennusryhmässä, klubilla, tekstiilitehtaalla, keittiössä, bachissa ja muissa liikkeen töissä ja tapaamisissa.
Kuten monissa eurooppalaisissa liikkeissä, FPDS:ssä on mietitty, voiko tätä prosessia rakentaa myös instituutioissa. Vaikka liike on tänä vuonna ensimmäistä kertaa mukana vasemmistorintaman yhteisessä vaalikampanjassa, jossa tuetaan yhteisesti yhtä ehdokasta, työn pääpaino pysyy naapurustoissa.
Aktivistit vakuuttelevatkin, että tämä ei todellakaan tarkoita sitä, että liikkeestä olisi nyt tulossa yksinomaan ”poliittinen.”
Vaalikampanjan iskulause sen kiteyttää: ”yksi jalka instituutioissa, tuhat naapurustoissa.”
