Se, jonka on mahdollista elämässään liikkua paikasta toiseen, tekee myöskin havaintoja ja havaintojensa pohjalta päättelee asioita maailmasta ja toisista olennoista. Yksi muuttumaton, rajattu tila ja muuttumaton seura ei tätä havainto- ja päättelykyvyn täyttä toteutumista mahdollista, vaikka havaintoja meistä jokainen sellaisessakin tilassa tekee – näin olen omien havaintojeni pohjalta päätellyt.
Mutta etenkin jos on mahdollista kulkea oman elinpiirinsä reunoja, ehkä säilyttää muistissaan siirtymiä, tallentumia toisenlaisista alueista, olosuhteista, toisenlaisista olennoista, ja jos on mahdollista jatkuvasti, toistuvasti tehdä näitä havaintoja; niin, toistuvuus ja eroavaisuus, ne yhdessä muodostavat päättelyn aineiston. Minulla tämä liikkumatila on ollut, ja olen elämässäni kohdannut vaihtuvan joukon olentoja ja olosuhteita. Yksi päätelmistäni onkin nimenomaan tämä, omasta kokemuksestani yleistetty: toisetkin olennot, enemmän tai vähemmän minun kaltaiseni, havaitsevat ja päättelevät toistossa ja erossa.
Vaan miten pitkälle voimme sallia itsemme tulkita toisia olentoja oman mallimme mukaan? Väistämätön lähtöpiste se on: tiedämme edessämme seisovan olennon olevan olento, koska itsekin olemme. Meistä vaikuttaa todennäköiseltä, että toinenkin on elossa, tuntee ja ajattelee. Jokin toisen ele tai tapa muistuttaa sellaista, minkä tunnistamme itsessämme, ja koska sen ympärillä esiintyy samankaltaisia seikkoja kuin minkä tiedämme liittyvän omaan toimintaamme – ruokaa, hellyyttä, vaaraa, uutta tietoa – saamme riittävän varmuuden samuudesta. Vaikkapa toisen hännänheilutus vaikuttaa viestittävän samankaltaisesti kuin oma hännänheilutuksemme. Mutta toisinaan toisella on myös eleitä, liikkeitä, kokonaisia ruumiinosia, jotka meiltä puuttuvat, ja tästä tiedämme, että myös eroja on, ja väärinymmärrys on mahdollista.
En siis suinkaan väitä ymmärtäväni vaikkapa ihmisen toimintaa, hänen liikkeitään ja niiden järjestystä. Miten hän poimii työkalunsa, laskee sen jälleen ja vaihtaa kulkunsa suuntaa, arvatenkin joistakin hänelle ilmenevistä syistä. Mutta näen, että ihminen tai varis tai peura – maaeläimenä minulla on runsaasti havaintoja muista maaeläimistä – ojentuu kohti toista tai kavahtaa hänen kosketuksestaan. Mahdotontahan tätä on aukottomasti todistaa tai selvittää, mutta näin päättelen: nämä kohtitulemisen ja poisvetäytymisen liikkeet ovat suostumusta tai sen eväämistä. Ja millainen turva tässä ajatuksessa onkaan: että ehkä toinenkin, vieraskin, tunnistaa oikein minun kohtituloni, minun vetäytymiseni!
Usein olen toki epävarma, varsinkin mitä tulee sosiaalisuuden ja tunnesiteiden monimutkaiseen välittömyyteen. Minusta vaikuttaa todennäköiseltä että jaamme sen, vaikkapa minä ja ihminen, mutta silti, voisinpa kysyä! Onko myös ihmisillä tapoja yhteissäädellä, tapoja haistaa tai nähdä toisten tunteita ja halua ja keinoja vaikuttaa niihin? Onko ihmiseläimilläkin sosiaalisuutensa tarkoituksiin monikäyttöisiä eleitä, kuten nuolaista toisen korvaa, mikä voi herättää seksuaalista halua mutta tilanteesta riippuen myös läheisyyttä ja yhteenkuuluvaisuutta, leikkiä ja ilahduttamista? Entä onko ihmisillä rauhoittavia signaaleja, sellaisia kuin ravisteleminen ja haukotteleminen? Muistaisin nähneeni ihmisen erehdyttävästi haukottelevan. Entä kun ihmisen silmät kastuvat, hänen kasvonsa värähtelevät ja hän nikottelee ja ulvoo, kulkeeko silloin hänen kehonsa osissa rauhoittumisen viesti ja samalla viesti hänen senhetkiselle laumalleen: pysähdytään, vakiinnutetaan, tunnustellaan hetkinen?
