Olen kohmeesta herännyt kaunotar, varma kevään merkki. Sinä ihailet lepattavaa väriäni varvikossa; se tuo mieleesi hedelmän, jonka kanssa minulla ei ole mitään tekemistä. Yhä uudelleen kirjoitat kolmesta vaiheestani, ja kotelosta puhkeavan kauneuteni ihmeestä. Olen kyllästynyt olemaan elävä vertauskuva, joten teen nyt pari asiaa sinulle selviksi.
Aloitetaan alusta. Puron varrella kasvaa puu, paatsama. Sinä ja pahakieliset ystäväsi nimitätte sitä koirankusipuuksi, mutta te ette tiedä mitään. Sen kun nimittelette. Se on minun puuni, ja minä olen sen! Paatsaman oksaan minä synnyin, kun äitini ripusti minut siihen, silmun alle suojaan. Kuoriuduin munastani, ja kaikki ympärillä oli paatsamaa. En tarvinnut mitään muuta. Söin paatsamaa ja olin yhtä sen kanssa. Värini suojasi minut, sulauduin paatsamanlehtiin ja elin paatsamanvihreänä toukkana, kunnes keskikesällä tuli aika kehrätä kotelo.
Tähän asti et ole ollut kovin kiinnostunut vaiheistani, mutta annas kun rihma koteloni ympärillä loppukesästä heltiää, ja kuoriudun ulos uudessa muodossani. Siitä sinä jaksat jauhaa! Kuinka vaatimattomasta toukasta on kotelon suojissa tullut henkeäsalpaava ilmestys. Sinäkin haluat muuttua toiseksi, varastaa huomion. Muodonmuutokseni merkitsee sinulle toivoa toisesta olomuodosta. Että se, mikä olet tässä hetkessä, ei välttämättä ole se, mitä olet ikuisesti. Kun puhkean esiin siipineni, sanot että siinä, siinä se nyt on, täydellinen olento! Kotelovaiheen kätilöimänä! Kuka olisi uskonut siitä inhasta pikku nakertajasta?
On se ihmeellistä myös minulle, en nyt tarkoita sitä! Kun pyristelen ulos kuoresta ja tajuan, että siipeni kantavat. Että paatsaman tuolla puolen on kokonainen maailma. Sitä sinä et tajua, että kyse on kokemuksesta, eikä siitä miten muille näyttäydyn. Mieti, että yhtenä päivänä heräisit, lähtisit lentoon sängystäsi ja kykenisit lentämään universumin laidalle. Sinä näet siitä ehkä unia, mutta minä todella lennän! Se ei ole sitä mitä luulet. Kielikuvasi eivät pysty sitä tavoittamaan. Olen itse lentoa, ilmaa, olen kauneus, olemassaolo, kaikkeus, koko todellisuus siivenräpäytyksen päässä.
Lentoni jatkuu niin kauan kuin lämpöä riittää. Kesän kuihtuessa hakeudun matalalle, sitten kun varisseet lehdet jo peittävät maan, jonnekin niiden alle suojaan, kunnes lumi laskeutuu ja kapaloi minut kesän jäänteiden mukana.
Nyt pääsemme tärkeimpään. Kaikki tuntevat kolme elämääni, mutta tämä vaihe usein unohtuu. Anna kun kerron sinulle levosta!
Suurin osa elämästäni on unta. Voitko kuvitella? Paljon pidempään kuin kotelossa, vietän aikaa horroksessa. Ei aikaansaannoksia, pyrähtelyä, vain uni, sen ikuisuus, lehden alla, pakkaseen kohmenneena, käytännössä kuolleena, mutta valmiina uuteen kevääseen. Tiedätkö, mitä on sellainen uni? Mitä on todella olla unessa, pakkasnestettä suonissa, syvälevossa? Kun ei ole muuta, ei kerta kaikkiaan mitään, ei elämää, vain ajaton olemassaolo. Et taida tietää? Suuren osan vuodesta sinä valittelet pimeää ja voimiesi vähäisyyttä, mutta silti kaikki huomiosi kohdistuu lentooni, eikä lepooni. Täytyy levätä, jotta voi lentää!
Ja mitä sitten on herätä? Aloittaa alusta? Etsiä kumppani, luoda uusi elämä? Asetella munat paatsaman silmuihin? Kun jokaisella teolla on tarkoitus? Vain tekoja, ei kysymyksiä? Ja kun kaikki tarvittava on tehty, minun matkani päättyy.
Sanon tämän vielä selvempään: pitkää horrosta seuraa lyhyt lento. Lyhyt elämä pitkän ei-elämän jälkeen. Siinä sinulle parempi metafora. Itse elät vain yhtä samaa elämää koko ikäsi, hereillä ja uupuneena, ja senkään tarkoitusta et ymmärrä, vaikka sinulla on vuosia tuhlattavaksi asti.
Lepatan ohitsesi, kun istut siinä ja kirjoitat. Päiväperho, päivän lentäjä, katso! Sinä katsot, ja lennostani luet kesän saapuneen. Sinulla on niin paljon kysymyksiä, nytkin jo paperin täysi, ja lentoni on yksi vastaus. Tavoittelet siipieni liikettä, niiden läpikuultavaa keltaista väriä kynälläsi paperille. Mitä sanaa siitä käyttäisit?
