Teksti: Juho Narsakka
Kuva: Mikael Wallerstedt
Feministisestä poliittisesta ekologiasta tunnettu Stefania Barca vieraili syksyllä 2024 Helsingin yliopistolla Post-Fossil & Post-Capitalist Futures -tapahtumassa. Liberolle antamassaan haastattelussa Barca kertoo poliittisesta ajattelustaan ja toiminnastaan työväenluokkaisen feminismin ja ekologian saralla.
Stefania Barca julkaisi tänä kesänä uuden kirjan Workers of the Earth: Labour, Ecology and Reproduction in the Age of Climate Change. Syyskuussa hän vieraili puhumassa kirjansa aiheista Helsingin yliopistolla järjestetyssä konferenssissa, jonka aiheena olivat jälkifossiiliset ja jälkikapitalistiset tulevaisuudet. Italiasta kotoisin oleva Barca toimii tutkijana Santiago de Compostelan yliopistossa Espanjassa. Hänen tutkimustyönsä kietoutuu tiukasti myös poliittiseen toimintaan.
Barca kuvailee toimivansa sellaisissa yhteiskunnallisissa liikkeissä, jotka kiinnittyvät materialistiseen ekofeminismiin, feministisesti tulkittuun kohtuutalouteen (degrowth) ja ekososialismiin. Hän puhuu ympäristöoikeudenmukaisuudesta, mutta korostaa lähestyvänsä aihetta työn ja työläisten näkökulmasta.
Barca kertoo kiinnostuneensa näistä aiheista alunperin 1990-luvulla tutustuttuaan poliittiseen ekologiaan ja ekomarxilaiseen teoriaan. Myöhemmin hän ymmärsi, ettei kyse ei ole pelkästään akateemisista ilmiöistä vaan myös poliittisesta toiminnasta. Vuosituhannen alussa hän syventyi kohtuutalouteen, joka vaikutti yliopiston lisäksi koko kansalaisyhteiskunnassa. Barcaa kuitenkin vaivasi, että tällaisista keskusteluista ja toiminnasta vaikutti puuttuvan feministinen näkökulma, jota hän on siitä lähtien pyrkinyt itse tuomaan mukaan. Viime vuosina Barca on ottanut osaa ilmastotyöpaikkoja (climate jobs) ajavaan kampanjaan, jossa hän on pyrkinyt tuomaan esiin varsinkin hoitoalan työntekijöiden näkökulmia.
Barcan työväenluokkainen ympäristöajattelu lähtee näkökulmasta, jossa ihmisten vaikutusta ja suhdetta luontoon tarkastellaan työläisten ja työn näkökulmasta. Ajatus löytyy (kuinkas muutenkaan) jo Karl Marxilta, jonka mukaan juuri työ toimii välittävänä tekijänä ihmisen ja luonnon välillä. Barca kuitenkin vie tämän Marxilta löytyvän huomion pidemmälle ja yhdistää sen feministisiin näkemyksiin hoivan ja muun uusintavan työn keskeisyydestä.
Vihreän ja punaisen vaikea liitto
Miten ekologinen ja sosialistinen ajattelu voivat sitten lähentyä toisiaan? Barcan mukaan ensimmäinen este työväenliikkeen ja ympäristöliikkeen yhdistymiselle on niiden käsitteleminen toisistaan irrallisina. Ammattiliittojen piirissä on aina tehty myös jonkinlaista ympäristöteemaista poliittista työtä, mutta tämän ei ole katsottu olevan osa ympäristöliikettä.
“Länsimaissa ympäristöliike koostuu pääasiassa keskiluokkaisista ihmisistä, joista moni kyllä joutuu työskentelemään elantonsa eteen, muttei katso kuuluvansa työväenluokkaan. Tämä ei ole kuitenkaan koko totuus ympäristöliikkeestä, sillä siihen kuuluu myös työväenluokkaisempi ympäristöoikeudenmukaisuutta ajava liike ja maanviljelöiden ympäristöliikkeet globaalissa etelässä”, Barca sanoo.
Barcan mielestä meidän on hankkiuduttava eroon sekä työväenliikettä että ympäristöliikettä koskevista stereotypioista, jotka estävät näkemästä sitä, mitä todella tapahtuu. Tätä hankaloittaa puolueiden ja median kaikkialla vahvistama näkemys työpaikkojen ja ympäristön välisestä vastakkainasettelusta, joka eripuraa luomalla hyödyttää ennen kaikkea fossiilikapitalismia. Barcan mukaan on oivallettava, että tällaiset käsitykset ovat historiallisesti rakennettuja eivätkä muuttumattomia luonnonlakeja.
Yksi tapa ylittää työväenliikettä ja ympäristöliikettä vaivaava jakautuminen on muodostaa liittoumia paikallisten kysymysten ympärille. Barca antaa uusimmassa kirjassaan esimerkkejä erilaisista liittoumista, jotka ovat onnistuneesti yhdistäneet työläisten oikeudet ja ekologiset kysymykset toisiinsa.
Yksi esimerkki kertoo 1960- ja 1970-lukujen vauhdilla teollistuneesta Italiasta, jossa radikaalit lääkärit ja lääketieteen opiskelijat muodostivat liittouman yhdessä kemianteollisuudessa työskentelevien tehdastyöntekijöiden kanssa. Lääkärit ja alan opiskelijat tekivät työläisille kyselytutkimuksia, joissa nämä pääsivät kertomaan tehtaiden työskentelyolosuhteista sekä myrkyllisten kemikaalien ja saasteiden vaikutuksista. Italian liikkeistä saatujen historiallisten opetusten pohjalta Barca kertoo kiinnostavista ajatuksista, joiden mukaan yhtäältä maisema kantaa mukanaan jälkiä entisestä työstä, ja toisaalta työläisten ruumiit taas kantavat tietoa tehdastyön vaikutuksista ihmisiin ja ympäröivään luontoon. Tällaisten näkemysten taustalla on ajatus siitä, että työläisillä itsellään on ainutlaatuista paikantunutta ja ruumillistunutta tietoa työn ympäristövaikutuksista.
Ekomodernismia vai materialistista ekofeminismiä
Helsingissä pidetyllä luennolla ja kirjoituksissaan Barca on kritisoinut kasvuorientoituneita ekomodernistisia näkemyksiä, jotka näkyvät niin oikeistossa kuin vasemmistossa. Ekomodernismi on teknologiaan ja kehitykseen yltiöoptimistisesti suuntautuvaa ympäristöajattelua, joka uskoo, että ympäristöongelmat voidaan ratkaista uusilla teknologioilla ilman, että meidän tarvitsee luopua talouskasvusta ja puuttua valtarakenteisiin.
Barcan mielestä myös vasemmistolaiset puolueet ja ammattiliitot ovat ekomodernismin pauloissa. Tämä ei kuitenkaan koske kaikkia organisaatioita. Hänen mielestään kannattaakin kiinnittää vähemmän huomiota niihin ammattiliittoihin, joiden ekomodernistisia kantoja on vaikeinta muuttaa, ja etsiä sen sijaan liittolaisia muualta ammattiyhdistysliikkeestä. Esimerkkinä hän mainitsee Ison-Britannian julkisen sektorin ammattiliitot, joista osa on kannattanut ilmasto-oikeudenmukaisuutta ja kohtuutaloutta.
Tällaisia äänenpainoja on kuultu erityisesti kouluissa ja terveydenhuollossa työskentelevien ihmisten ammattiliitoilta. Barca kuitenkin korostaa, ettei kaivoksilla ja tehtailla työskenteleviä työläisiä pidä nähdä vihollisina. Menneisyydessä myös raskaan teollisuuden ammattiliitot ovat käyneet tärkeitä kamppailuja esimerkiksi niin ihmisiin kuin ympäristöön vaikuttavien teollisten myrkkyjen rajoittamiseksi. Vaikka tällaiset liitot keskittyvät nykyään usein toisenlaisiin kysymyksiin, on niitä Barcan mukaan muistutettava siitä, mitä ne ovat tehneet aiemmin ympäristökysymysten eteen ja mikä on yhä tärkeää myös teollisuuden työläisten näkökulmasta.
“Teollisuusduunarit ovat myös ihmisiä, jotka elävät tällä planeetalla. Ilmastonmuutos, ympäristöjen saastuminen ja biodiversiteetin tuhoutuminen ja kaikki muut ympäristöongelmat koskevat jokaista. Liittoutuminen ja kriisin ratkaiseminen on meidän kaikkien etujen mukaista”, Barca jatkaa.
Marxilaisen feminismin piirissä on jo vuosikymmeniä käyty keskustelua niin kutsutusta sosiaalisesta uusintamisesta ja siihen kytkeytyvästä uusintavasta työstä. Barca ammentaa näistä keskusteluista, mutta kytkee uusintavaa työtä koskevat keskustelut suoraan myös ekologisiin teemoihin. Barca on pyrkinyt laajentamaan käsitystä työväenluokasta puhumalla metateollisista työläisistä ja uusintamisvoimista.
Australialainen ekofeministi Ariel Salleh muotoili ensimmäisenä ajatuksen metateollisesta työstä, jolla viitataan kaikkeen sellaiseen ei-taloudelliseksi miellettävään työhön, jota on teollisen työn ympärillä ja joka tekee sen mahdolliseksi. Ilman metateollista työtä ei olisi teollista työtä. Useimmiten tällainen työ on näkymättömäksi tehtyä, hoivaa tai muuta uusintavaa työtä. Metateollinen työ on myös sellaista toimintaa, joka pitää huolta ympäröivästä luonnosta ja näin ollen vähentää teollisen työn ympäristölle haitallisia vaikutuksia. Käsitteen kautta Barca pyrkii luomaa siltoja erilaisten työläisten välille sekä kiinnittämään huomiota siihen, miten nämä vuorovaikuttavat luonnon kanssa.
Uusintamisvoimien käsite taas tulee kohtuutalousliikkeen aktivisteilta ja englantilaiselta ekofeministi Mary Mellorilta. Karkeasti ilmaistuna Marxista lähtien vasemmisto on ollut kiinnostuneempi tuotantovoimista (forces of production) kuin uusintamisvoimista (forces of reproduction). Tuotantovoimilla viitataan tuotantovälineiden ja työläisten muodostamaan kokonaisuuteen. Tuotantovoimien subjekti on tuottavassa työssä ja muodollisessa palkkatyösuhteessa. Uusintamisvoimien subjekti taas tekee uusintavaa työtä joko palkkatyösuhteessa tai sen ulkopuolella. Uusintamisvoimien työ on elämää tuottavaa ja ylläpitävää työtä, aina hoivasta ja muusta uusintamistyöstä luontaistalouteen. Sen piiriin kuuluu myös planeetan biofyysisestä ympäristöstä huolehtiminen, suojeleminen ja entistäminen. Barcan mukaan uusintamisvoimien käsite on hänelle mielenkiintoinen siksi, että sen kautta voi puhua sukupuolesta ei-essentialistisella tavalla ja suunnata feministisen keskustelun huomiota työhön.
“Patriarkaalisissa yhteiskunnissa hoivatyö on langennut naisille ja sitä ei arvosteta. Tätä kautta aloin ymmärtää, että yksi ekologisen kriisin ongelmista on, että patriarkaalinen kulttuuri aliarvottaa kaikkea, mikä liittyy elämästä huolehtimiseen. Bruttokansantuotetta pidetään arvossa ja kaikki politiikka keskittyy sen parantamiseen ja tästä syystä annamme vähän arvoa työlle, joka uusintaa ihmisten ja muiden elollisten elämää.”
Barca tekee kirjassaan erottelun erilaisiin ekofeminismin suuntauksiin, joista osa on lähtökohdiltaan materialistisempia ja toiset idealistisempia ja sisältävät jopa essentialistisia käsityksiä sukupuolen ja luonnon välisistä yhteyksistä. Hän itse ammentaa materialistisesta ekofeminismistä. Jo mainitun Sallehin ja Mellorin lisäksi Barca mainitsee inspiroituneensa Val Plumwoodin kirjasta Feminism and the Mastery of Nature (1993) sekä ekofeministisen ajattelun piirissä klassikoksi nousseen The Death of Nature (1980) -kirjan kirjoittaneesta Carolyn Merchantista. Yhteistä näille kaikille on, että ne käsittelevät kiintoisilla tavoilla luonnon ja yhteiskunnan suhdetta sekä tarkastelevat myös sukupuolen vaikutusta näihin suhteisiin.
Hoivatulo nyt
Materialistisen ekofeminismin lisäksi Barca ammentaa marxilaisesta feminismistä, kuten sosiaalisen uusintamisen teoriasta sekä autonomimarxilaisesta feminismistä. Jälkimmäiseen kytkeytyvä Palkkaa kotityöstä -liike (Wages for Housework) on alkanut viime vuosina yhdistämään ajatuksia hoitotyöstä ja muusta uusintavasta työstä ekologiaan. Esimerkiksi koronakriisin aikaan Barca on yhdessä muiden feministien kanssa ollut vaatimassa vihreään siirtymään yhdistyvää hoivatuloa (care income). Hoivatulon voi katsoa olevan jalostettu versio perustulosta, mutta se korostaa vielä enemmän palkatta tai huonosti palkattuna tehtyä hoivatyötä tekevien ihmisten aseman parantamista. Hoiva ja muu uusintava työ on pääasiassa naisten ja kasvavissa määrin myös mustien ja ruskeiden ihmisten tekemää. Koronapandemian aikaan palkatta tai huonoissa työolosuhteissa tehtävään hoitotyöhön kiinnitettiin enemmän huomiota myös Suomessa, mutta tämä ei usein näkynyt konkreettisena korvauksesta raskaasta työstä vaan Finlandia-talon sinisillä värivaloilla valaisemisen kaltaisilla symbolisilla eleillä.
Barca kertoo oppineensa vasta viime vuosina, että häneen suuresti vaikuttanut Palkkaa kotityöstä -liike paitsi jatkaa toimintaansa, on myös kytkenyt aiempaa kotityöhön keskittyvää analyysiä suoraan ympäristökysymyksiin. Tästä kuultuaan hän otti yhteyttä kansainvälisesti toimivan liikkeen Ison-Britannian ryhmään, joka osallistuu Green Deal for Europe -kampanjaan. Ryhmä on pyrkinyt tuomaan Green Deal -aloitteeseen palkatta tehtävän kotityön ja hoivatyön näkökulmia.
“Tämä oli minulle mahdollisuus alkaa keskustella siitä, miltä ympäristöpolitiikka näyttää, jos sitä tarkastelee palkattoman hoivan ja työläisten näkökulmasta. Olen osallistunut ryhmään viimeiset 5 vuotta ja olin mukana myös vuonna 2020 pandemian aikaan aloitetussa hoivatulokampanjassa. Kampanjassa vaaditaan hallituksilta ja valtiolta toimeentuloa kaikille, ei ainoastaan naisille, jotka tekevät palkatonta hoivatyötä kodin lisäksi laajemmin yhteisöissä ja naapurustoissa. Tähän joukkooon kuuluu myös maaseudun ihmiset, jotka työskentelevät esimerkiksi agroekologian, luontaistalouden ja maanviljelyn piirissä.”
Barca on sekä tutkija että toimii itse yhteiskunnallisissa liikkeissä. Hän katsoo, että poliittisen teorian tehtävä on voimistaa liikkeitä eikä “jakaa ja hidastaa niitä”. Teoria ei hänen mukaansa ole koskaan täydellistä, ja sen tarkoitus ei ole selittää vaan muuttaa maailmaa. Hänen mielestään välillä käytetään niin paljon aikaa teoreettisten argumenttien hinkkaamiseen ja vastakkainasettelujen luomiseen, että todelliset ongelmat ja liikkeet katoavat näkyvistä.
“Jos haluaa tehdä poliittista teoriaa liikkeille ja liikkeiden kanssa, on säilytettävä tietynlainen nöyrä asenne. Lisäksi liikkeet itse tuottavat teoriaa, joka pohjautuu niiden käytäntöihin, kokemuksiin ja kamppailuihin. Poliittinen teoria ei ole koskaan lopullista, vaan kehittyy ja on jatkuvassa muutoksessa. Se on keino ymmärtää asioita, ei koskaan päämäärä itsessään”, Barca tiivistää.
Haastattelu julkaistu Liberossa 3-4/24.
