Teksti: Taija Roiha
Jyrki Lehtola & Tuija Siltamäki, Sinä riität: lopunaikojen opas. 275 s. Siltala 2023.
Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhteisteos on kierrätysmateriaalista valmistettu kokoelma teräviä sanoja ja laiskoja ajatuksia.
Kirkkoni, kirkkoni, miksi Jumalasi hylkäsit?
Tästä messiaanisesta vaikerruksesta saa alkunsa Jyrki Lehtolan ja Tuija Siltamäen yhteisteos Sinä riität: lopunaikojen opas. Yhteiskunta ympärillä murenee konservatiivisimpia nurkkiaan myöten, ja viimeiset älypäät on naulattu seinään katselemaan tuhon työtä. Jumala ei ole kuollut, hänet on vain puettu pellepukuun ja kärrätty television viihdeohjelmaan. ”Kirkon nykytilan ja modernin pyhän kolminaisuuden voi kiteyttää sanoihin seksi, raha ja minä”, tekijät kirjoittavat.
Eikä vain kirkon. Kolminaisuudessa kiteytyy koko inhimillisen aikamme kuva. Ja siitä Lehtola ja Siltamäki haluavat nyt kirjoittaa.
***
Tekijöiltä odottaa paljon. Lehtolan julkaisu-ura alkoi 1980-luvun lopulla yhdessä Markku Eskelisen kanssa kirjoitetulla kohuteoksella Jälkisanat: Sianhoito-opas, jossa kotimainen nykykirjallisuus ja sen tutkimus teurastettiin perinpohjaisesti. Sen jälkeen Lehtola on jatkanut satiirisen tyylinsä parissa niin kirja- kuin lehtitekstiformaateissa. Nykyisin hänet tunnettaneen parhaiten piikikkäistä Ilta-Sanomien kolumneistaan.
Siltamäki on muun muassa Ylellä ja Helsingin Sanomissa työskennellyt sekä Ylioppilaslehteä ja Aviisia päätoimittanut freelance-toimittaja, joka on aikaisemmassa kirjallisessa tuotannossaan keskittynyt muun muassa millenniaalien tulevaisuudenhorisonttien tarkastelemiseen.
Yhteisteoksessaan Sinä riität ”vanha mies yrittää hyötyä nuoresta naisesta ja nuori nainen vanhasta miehestä”. Kelpo diilissä Lehtola pääsee nuorekkaassa seurassa esiintymisen avulla osoittamaan, että hän on edelleen kurantti ajattelija. Siltamäki puolestaan saa tilaisuuden todistaa, että suurta suosiota niittävistä kolumneistaan huolimatta hän on oikeasti kompleksinen hahmo eikä lokeroitavissa oikeamielisen seuraajiston sylikoiraksi.
***
Sinä riität on lyhyistä kirjoituksista koostuva, nykyaikaa ja sen ilmiöitä ironian ja sarkasmin keinoin suomiva tekstikokoelma. Sen ankarin kritiikki kohdistuu nimensä viittaamalla tavalla yli-individualistiseen kulttuuriin, jonka ytimessä on yksilö, hänen identiteettinsä ja uniikit tunteensa. Huutia saavat niin autofiktiobuumi, millenniaalien pakkomielteinen suhde mielenterveyden diagnooseihin, Vappu Pimiä, Suomen evankelis-luterilainen kirkko kuin Helsinkiin muuttaneet ”maalaistyrkyt”, jollaisiksi kirjoittajat mitä ilmeisimmin itsekin identifioituvat siitä huolimatta, että muilta osin asettuvat jyrkästi identiteettikeskustelun yläpuolelle.
Esseemäisempien tekstien väleissä tarjoillaan 10 kysymyksen sarjoja, eräänlaisia Imagen vanhaa takasivua muistuttavia vitsikimaroita, joiden aiheet risteilevät Mika Aaltolasta kehopositiivisuuden kautta taiteeseen. Kirjoittajat ovat sitkeän kiinnostuneita polyamoriasta: aihe toistuu jokaisen kysymysosion otsikossa: ”10 kysymystä taiteesta (ja polyamoriasta)”, ”10 kysymystä Mika Aaltolasta (ja polyamoriasta)” ja niin edelleen. Polyamoria-vitsit pyörivät lähinnä yhden kyseiseen suhdemuotoon liittyvän, kiistatta typerältä kalskahtavan käsitteen (”metamuru”) ympärillä. Lukijalle jää silti epäselväksi, mikä on niiden varsinainen punch line.
Suhdemuotojen ohella myös seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt tuottavat kirjoittajille päänvaivaa. Esimerkiksi kirjailija Tiina Tuppurainen saa pyyhkeitä siitä, että hän käsittelee kaunokirjallisessa tuotannossaan lesboutta. Ylipäätään homoseksuaalisuudesta puhutaan kuin yläasteen röökipaikalla konsanaan. Kirjoittajat huutavat kovaan ääneen ”HOMO” ja ”HINTTI” ja jäävät kikatellen katsomaan, että huomasko ope. Ehkä mallia on otettu apostoli Paavalista, jonka ”kirjallinen tuotanto”, kuten Lehtola ja Siltamäki kirjoittavat, ”oli parhaimmillaan kokoelma opetustekstejä siitä, miten omalle homoseksuaalisuudelle rakennetaan kaappi, jossa raivota muiden homoudesta”.
Välitunnilla seinään kirjoitetaan vielä, että Koko Hubara on nolo, koska kirjoittaa pizzoista, ja Anu Silfverberg on tyhmä, koska hän kirjoittaa naisista ja omista kokemuksistaan.
Raskauttavia seikkoja, kieltämättä.
***
Sinä riität kierrättää eritoten Lehtolan aiemmista teoksista tuttuja aiheita ja tyylejä siinä määrin vahvasti, että se näyttäytyy ennemmin Lehtolan esseekokoelmien jatkumona kuin Siltamäen kaunokirjallisen tuotannon avauksena. Kyse ei ole silkasta tyylillisestä koheesiosta, vaan jo kertaalleen kuultujen anekdoottien paikoin tautologisesta toistelusta. Esimerkiksi ivallista kommentaaria Kirsi Pihan lukutottumuksista on nyt kuultu jo kylliksi.
Kenties yhteiskirjoittaminen on lisännyt vettä Lehtolan sarkastiseen myllyyn. Jos esimerkiksi Tunteista (2021) ja Tesla metsässä (2019) vielä sisälsivät kaikessa ilkeydessään ja mauttomuudessaan parhaimmillaan myös osuvaa ja refleksiivistä analyysiä aikamme tolasta, on Sinä riität tältä analyyttiseltä herkkyydeltä lähes tyystin riisuttu. Jäljelle jää onton trollaileva provokaatio, jonka ensisijaisena tarkoituksena on saada lukijansa pöyristymään.
Mainitussa, kahden vuoden takaisessa teoksessaan Tunteista Lehtola kirjoittaa: ”– – ja nyt olisi korkea aika kysyä ’Mitä vittua?’ tai edes ’Eikö tämä koskaan lopu?’, mutta sen sijaan sinä hikoilet tuolillasi muistiinpanoja kirjoittaen, sinulla on monta hyllymetriä Moleskinen vihkoja täynnä samaa, samaa, samaa ajatusta.”
Sinäpä sen sanoit, Jyrki.
***
Takakansitekstissään Sinä riität määrittelee itsensä esseekokoelmaksi, mutta sellaiseksi kirjaa voi kutsua vain vaivoin. Useimpien kokoelman tekstien lajimääritelmä lähenee pikemminkin pakinaa – tai jos sallitte, Instagram-stooria – jossa oma räntti pusketaan läpi mahdollisimman rajuin sanankääntein. Vastaanotto on sen mukaista: tähän asti teoksesta on saanut lukea joko loukkaantunutta some-valitusta tai kritiikitöntä ylistystä Hesarista.
On toki mahdollista tai ehkä jopa todennäköistä, että tekstien nimeäminen esseiksi on silkkaa ironiaa. Kirjoittajia lainaten: ”oliko vitsi vai ei, vaikea sanoa lopunaikoina”. Näin nihilistinen tulkintakehys tuntuu kuitenkin hedelmättömältä.
Oli miten oli: mikäli päätämme kunnioittaa tekijöiden tekstilajiaan koskevaa itsemäärittelyä – sellainenhan on näinä päivinä suotavaa – ehdottaisin tarkentavaksi lajimääritelmäksi kehäesseetä. Sellaisen pyrkimyksenä on tarjota masokistiselle lukijalle turvallinen tila, jossa ottaa kunnolla turpaan. Ihanan ilkeää! Ironinen ihminen kertoo minulle, millä tavalla olen perseestä! Parhaimmillaan kunnon kehäesseen lukeminen on ihanan katarttista puuhaa, saa endorfiinit hyrräämään ja mielen terävöitymään. Lajin tunnetuimpia edustajia on Suomessa ollut Lehtolan itsensä lisäksi hänen vanha aisaparinsa Markku Eskelinen. Nyt Siltamäki havittelee pääsyä sedäksi kehäraakkien joukkoon.
Valitettavasti tässäkin genressä Sinä riität jättää lupauksen lunastamatta. Koko kirjan ajan odotan, että pääsisin kunnolla edes loukkaantumaan, mutta yksikään lyönti ei osu – ei edes maalaistyrkyn hahmoa suomiva essee, ja minä sentään joka kerta kulttuuriväen karaokeriennoissa töräytän omia kotiseutujani kunnioittaen ”Lievestuoreen Liisan”.
Kohdallisia havaintoja minäkeskeisestä kulttuurista tarjoillaan kyllä, mutta niiden kehittelyn kanssa ei päästä pitkälle. Taidokkaiksi tiedetyt kirjoittajat ovat treenanneet yksipuolisesti ja alentaneet itsensä aloittelijoiden sarjaan. Askel horjuu eikä voima lähde ytimestä. Tuloksena on sarja kohdentamattomia huitaisuja, joita suosimallani kuntonyrkkeilysalilla nimitetään Piritori-koukuiksi. Uhittelija kaatuu oman kohotetun nyrkkinsä perässä päistikkaa baarin lattialle. Ketään ei sittenkään naurata.
***
Kuka kieltäisi narria liioittelemasta? Näin järkeilee eräs hahmo Jenna Viron esikoisromaanissa Tuhkimoleikkaus. Satiirinen liioittelu on päivänselvä osa Sinä riität -kokoelman tyylilajia ja sen kirjoittajien olemassaolon mieltä. Suomalainen kirjallisuusmaailma tarvitsee sitä yhtä paljon kuin internet trolleja: väitetysti ei mihinkään, mutta syvällä pimeiden sielujemme sopukoissa kaivaten silti jotain, joka rikkoo vilpittömyyden ja emootioissa vellovan tunnustuspuheen tympäisevän pinnan.
Teoksen suurin ironia piilee kuitenkin siinä, että kritisoidessaan kulttuuria yksilökeskeisestä oman navan kaivelusta, päätyy se palvelemaan lähinnä kirjoittajien imagon kiillottamista. Pyhän puute vaivaa, mutta sen lähdettä ei uskalleta etsiä mistään; kaiken päälle läsäytetään ironian latistava kerros. Sellainen kai on narrin tragedia.
Kritiikki julkaistu Liberossa 4/23.
