Teksti: Rakel Similä
Kuva: Venla Helenius
THE CHURCH of 4 Floors of Whores: Part III, Baltic Circle International Theatre Festival, 2023.
THE CHURCH of 4 Floors of Whores: Part III oli samalla kaikkea mitä odotin ja jotain ihan muuta. Oletin näkeväni alastomia kehoja (check), äkkinäisiä katkoksia (joo), ironian epämääräisyyttä, liiallisuutta ja pakanallisuutta (mais oui). Samalla esitys oli jollain tapaa suoraviivaisempi ja ehkä hennompi, kuin mitä olin ajatellut.
Hentous on kuitenkin pidettävä 4 Floors of Whores -asteikolla. Emilia Janssonin, Herman Nybyn ja Astrid Stenbergin performanssiryhmä on luonut mainetta ylitseampuvilla, leikkimielisillä esityksillään, joissa he esiintyvät alasti. Keväällä muun muassa todistin nokkahuilun työntyvän anukseen, ja turvallisen tilan säännöt luettuna hammaslääkärikapula suussa (lappuset poimittiin tietenkin kehon sisätiloista). Kuten nimestä löytyvästä roomalaisesta numerosta voi päätellä, The Church sai marraskuun Baltic Circle -teatterifestivaalilla kolmannen muotonsa.
Esitys etenee rituaalin tavoin: selostetaan kirkon käskyt (“Your pussy should be wet and your dick hard”), kastetaan osallistujat vedessä ja riuhdotaan minät irti arjesta tantramaisen hytkynnän avuin. Kerrotaan millä tavoin maailma syntyi, miten ei-mikään muuttui joksikin. Salvia tuoksuu, kynttilät palavat. Ajallemme tyypillisellä tavalla kaikki sekoittuu; pakanallinen, kristillinen, maallinen. Aina kun tunnelma uhkaa valua kohti vilpittömyyttä tapahtuu äkkikäänne, ja vaaleanpunaiset valot täyttävät maneesin ja lanteet rupeavat naiivisti keikkumaan. Bertol Brechtin tekstejä lainataan, hänen neljättä seinäänsä rikotaan. Kaikki on vakavaa ja kaikki on leikkiä.
4 Floors of Whores on parhaimmillaan juuri yllätyksissään, hilpeydessään, pöyhkeydessään. Kun esitys yhtäkkiä muuttuu lauluksi (Brechtin Rise and Fall of the City of Mahagonny -oopperan tavoin) naurattaa, ja kun taputusten loputtua meidät kuljetetaan ulkoilmoihin, jossa tuli lentää hyvin epämääräisesti, naurattaa vielä enemmän. Mantran “Viva Forever, feeling together/Viva forever, believing together” ulvonta jatkuu ja jatkuu ja jatkuu (ja toimii).
Alussa mainittu hentous näkyy siinä, miten esiintyjät nostelevat toisiaan, ja miten seksuaalisuus esityksen venytetyn kliimaksin kohdalla, jonka aikana vartalot liikehtivät hyytymispisteeseen saakka, ei koskaan tunnu pornografiselta, ei tujoittamiselta. Sen sijaan hiki ja huohotus tuo jollain tavoin kokemuksen sisäisyyden, sen tunnon, eloon.
Ehkä hieman ikävöin kuitenkin aiempien esitysten, etenkin kevään Enfant Terrible:n, spontaaniutta ja leikkimielisyyttä. Silloin dramaturgia tuntui aidosti olevan auki meidän saapuessa saliin, ja määräytyvän yhteisesti meille jaettujen pakettien avulla (suurin osa päätyi eri tavoin lopulta kehon koloihin). Nyt yleisön eturiville ojennettiin kynttilät, mutta tunne siitä, että mitä vaan voi tapahtua, ei ollut samalla tavalla läsnä.
Ehkä suurin arveluttava tekijä itselläni on kuitenkin se, että temaattisesti ja filosofisesti lähtökohta hieman kyllästyttää (varmaan paljastaen jotain olennaista suuntaumuksistani). “Teatteri, kehon viisautta” lukee esitteessä, “intohimo kummaa, irvokasta ja kieroa kohtaan”.
Oma vika, tietenkin, osasinhan tätä odottaa saapuessani tilaan. Dualistisen asetelman kieputtaminen toisin päin ei kuitenkaan innostuta liiakseen. Rivoudella takaisin kehoon -ajattelu on korostunut esitystaiteessa jo pitkään, ja katsellessani korostetun omaperäisesti, tyylikkäästi pukeutunutta yleisöä, en voi oikein pyristellä irti ajatuksesta, että esitys sopii vallan mainiosti heidän mieltymyksiinsä. Ja outouden vaarana on aina se, että se hyväksytään. The Church III oli outoutta, joo, mutta samalla lähituotettua, joutsenmerkittyä, reilun kaupan outoutta. Annos rivoutta alkuiltaan, jonka jälkeen perjantaina voi jatkaa muiden aineiden, esimerkiksi ketamiinin, voimin. Sopivissa määrin tietenkin. Itse ajattelin lukea kirjaa.
Kritiikki julkaistu Liberossa 4/23.
