Liikunta- tai näkövammaisen elämää voi olla vaikea kuvitella, ellei ole kokenut vamman aiheuttamia haasteita omakohtaisesti. Suurimmalle osalle portaiden kulkeminen, bussin kyytiin nouseminen ja tien ylittäminen ovat niin arkipäiväisiä asioita, ettei niihin kiinnitä välttämättä mitään huomiota. Entä jos joutuisit vamman takia käyttämään esimerkiksi pyörätuolia tai opaskoiraa ulkona liikkuessasi? Ruuhkainen kaupunkiympäristö muuttuisi äkkiä erilaisia esteitä pursuilevaksi betoniviidakoksi.
Mariam Colley
Helsingin ydinkeskustassa järjestettiin keskiviikkona 29. maaliskuuta Testaa vamma -tempaus, joka haastoi kuntavaaliehdokkaat kokeilemaan, millaisia arkipäivän haasteita vammainen henkilö kohtaa jokapäiväisessä arjessa. Tapahtuman toteuttivat yhteistoimin Helsingin Invalidien Yhdistys, Helsingin ja Uudenmaan Näkövammaiset, Suomen CP-liitto sekä Helsingin Liikenneturvallisuusyhdistys.
Kampin Narinkkatorille kootulla esteradalla sai kokeilla, millaista on liikkua pyörätuolilla muun muassa kynnysten yli ja erilaisilla luiskilla. Lisäksi osallistujat saivat kokeilla sokkoradalla selviytymistä ja opaskoiran kanssa kulkemista sekä keskustelua puhevammaisena ja/tai hänen kanssaan.
VAILLA SUUNTAVAISTOA
Päätin ensin kokeilla, kuinka pärjäisin sokkoradalla avustajan ja sauvan kanssa. Silmäni peitettiin ja vasempaan käteeni pantiin näkövammaisille tarkoitettu valkea keppi. Oikealla kädelläni pidin tiukasti kiinni avustajani käsivarresta. Sitten lähdimme liikkeelle. Tuumin, että minulla on homma hanskassa; olihan minulla avustaja ja keppi apunani. Kuitenkin välittömästi lähdettyäni liikkeelle, minua alkoi jännittää. Yritin keskittyä tunnustelemaan Narinkkatorin katukivetystä kepin pyöreän pään avulla, mutta minulla oli vaikeuksia hahmottaa tielleni osuneita esteitä. Kadussa olevat muhkurat, joita en kengän pohjan läpi yleensä edes huomaa, hämäsivät äkkiä liikkumistani.
Olin kuin kala kuivalla maalla. Pelkäsin vähän väliä kaatuvani tai törmääväni johonkin, vaikka kepin pää olisikin osunut vain pieneen kynnykseen. Koska olen tottunut liikkumaan ensisijaisesti näköaistin avulla, kävelyni muuttui hitaaksi ja haparoivaksi. Suuntavaistoni oli kadonnut täysin, vaikka Narinkkatori olikin minulle tuttu ympäristö. Vailla näköaistia varsinkin ympäriltäni kuuluvat ihmisten ja liikenteen äänet tuntuivat ylivoimaisen hämmentäviltä. Kuuloaistini joutui varsinaisen ylikuormituksen kohteeksi, kun en osannut erottaa, tulivatko äänet läheltä vai kaukaa ja tulivatko ne sellaisista kohteista, joita minun tulisi varoa.
Radalla tarjoutui mahdollisuus myös kokeilla tienylitystä opaskoiran kanssa. Opaskoira on monille sokeille tai vaikeasti näkövammaisille tärkeä kumppani, sillä se tarjoaa omistajalleen mahdollisuuden liikkua itsenäisesti vammasta huolimatta. On tärkeää muistaa, että opaskoiraa tai liikuntavammaisen avustajakoiraa ei saa silittää tai huomioida muilla tavoin kesken työtehtävien, vaan koiralle on annettava työrauha. Työskentelevän opaskoiran tunnistaa helpoiten sen päälle puetusta työliivistä tai -valjaista.
Olin huojentunut, kun olin kävellyt radan loppuun ja sain ottaa siteen pois silmiltäni. Koin sokkoradan kuitenkin olleen äärimmäisen opettava kokemus. Aiemmin työskentelin itse henkilökohtaisena avustajana näkövammaiselle henkilölle, mutten koskaan osannut oikeasti samaistua siihen, miltä hänestä tai muista näkövammaisista tuntui liikkua urbaanissa ympäristössä kokonaan tai lähes ilman näköaistia. Tietenkään sokkoradalla tepastelu sauvan ja avustajan kanssa muutaman minuutin ajan ei vastaa pysyvästi näkövammaisten kokemuksia arkielämässä, mutta kaltaiselleni normaalisti näkevälle henkilölle rata oli todella avartava ja tarpeellinen kokemus.
MATKA TYSSÄÄ KYNNYKSEEN
Sokkoradan jälkeen oli aika istahtaa pyörätuoliin. Ensitöikseni minun oli päästävä ulos pakettiauton takaosasta luiskan avulla. Huomasin varsin pian, että liukkaat sormikkaani eivät sopineet pyörätuolilla kelaamiseen lainkaan. Nahkahanskat olisivat soveltuneet tähän tarkoitukseen paremmin. Jyrkällä luiskalla liukuminen pelotti hieman, mutta selvisin ulos autosta ilman apua.
Seuraavaksi suuntasin varsinaiselle esteradalle. Esteiksi oli asetettu muun muassa tavallisia asuinhuoneistoistakin löytyviä kynnyksiä, ryppyisiä mattoja sekä liikennekartioista koostuva pujottelurata. Ryppyinen matto osoittautui varsin hankalaksi. Minun oli siirrettävä painoni taakse ja tuolin kelauspyöriä oli nykäistävä napakasti eteenpäin, jotta etupyörät nousivat rypyn yli. Matosta päästyäni kelasin itseni rampille, jota noustessa paino oli puolestaan siirrettävä eteen. Radan varrella ammattilaiset ja pyörätuolia itse käyttävät neuvoivat osallistujia kelaustekniikan, asentojen sekä painon jakamisen suhteen. Väärä kelaustekniikka voi jo yksinään johtaa nopeasti selän kipeytymiseen.
Viimeisenä haasteena jouduin kelaamaan itseni luiskaa pitkin takaisin auton takaosaan. Vaikka omaan itse varsin kovat käsivoimat, jyrkän liuskan kelaaminen ylös nostatti kyllä hien pintaan. Avustaja pysyi lähistöllä koko ajan siltä varalta, että voimat loppuisivat kesken, enkä jaksaisikaan omin voimin ylös asti. Lopulta pääsin ylös ja laskin tuolilla vielä kerran luiskan alas. Toinen kerta sujui jo huomattavasti paremmin, eikä pyörätuolilla jarruttaminen tuntunut enää niin vaikealta.
Testaa vamma -tapahtuma oli suunnattu ensisijaisesti kuntavaaliehdokkaille, mutta kaikki kiinnostuneet olivat tietysti tervetulleita. Tempaus muistutti esteettömyyden tärkeydestä ja siitä, että eri tavoin vammaiset ihmiset on otettava huomioon niin kaupunkisuunnittelussa kuin julkisissa rakennuksissa. Pitäisi olla itsestään selvää, että jokaiselle tulee taata mahdollisuus esteettömään ja itsenäiseen liikkumiseen.
ESTEETTÖMYYS UNOHTUNUT KUNTAVAALEISSA
Helsinkiläinen Risto Korhonen oli paikalla Narinkkatorilla neuvomassa osallistujia pyörätuolin käytössä. Pyörätuolia ja sähköskootteria itsekin käyttävä Korhonen kertoo pahimmiksi esteiksi muun muassa kynnykset, portaat ja liian jyrkät luiskat sekä tietyöt, joita voi olla hyvin vaikea kiertää.
”Tietyöt haittaavat liikkumista, kun ei aina tiedä, mistä ne pääsee kiertämään. Kun ollaan liikenteessä kaupungissa, kaupoissa on yleensä portaita, joten niihin ei oikein tahdo päästä varsinkin vanhoissa rakennuksissa.”
Korhosen mielestä esteettömyyttä voisi parantaa luiskia lisäämällä ja leventämällä kauppojen käytäviä.
”Loivia luiskia pitäisi saada enemmän ja kauppojen tulisi ottaa huomioon eri tavalla liikkuvat ihmiset leventämällä käytäviä, jotta niissä mahtuu kulkemaan pyörätuolilla tai muiden apuvälineiden avulla.”
Aurinkoinen kevätpäivä keräsi tapahtumaan paljon osallistujia. Esteradalla nähtiin myös monia haasteen vastaan ottaneita kuntavaaliehdokkaita muun muassa Sosiaalidemokraateista, Vihreistä ja Vasemmistoliitosta. Korhosen mielestä kuntavaaleissa ei ehdokkaiden toimesta kuitenkaan tuoda tarpeeksi esille esteettömyyden tarpeellisuutta.
”Se on aivan unohdettu asia”, Korhonen sanoo. ”Tietyissä ryhmissä saattaa vähän kuulla siitä, mutta suurin osa unohtaa sen kokonaan. Se on puute.”
