Kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa kerrottiin, kuinka työväenliikkeen irtautumista porvariston holhouksesta kannattaneet työläiset saivat aloitteen käsiinsä. Nyt kuvaillaan, miten Suomen itsenäinen työväenliike järjestäytyi.
teksti Markus Heikkinen kuvat Työväen arkisto
Vuoden 1896 jälkeistä aikaa leimasi itsenäisen työväenliikkeen jyrkempi erkaantuminen porvarillisista tahoista. Ulkomaalaisista sosialistista liikkeistä ja puolueista otettiin yhä enemmän ja rohkeammin inspiraatiota. Sosialistiset agitaattorit järjestivät puhujatilaisuuksia ympäri maata.
Oma lukunsa maamme työväenliikkeen historiassa on vuonna 1898 järjestetty juomalakko. Osana porvareiden holhoavaa kansanvalistustyötä maahan oli perustettu lukuisia raittiusseuroja, joihin kuului paljon työläisiä. Näissäkin seuroissa aloite alkoi siirtyä työväelle, ja työläisten aloitteesta 70 000 ihmistä allekirjoitti adressin, jossa he sitoutuivat olemaan vuoden juomatta. Sosialismin omaksuneet piirit suhtautuivat aluksi lakkoon varautuneesti, mutta käyttivät tilannetta hyväkseen ja propagoivat lakkoliikkeen osallistujille sosialistista politiikkaa. Raittiusliike mobilisoi massoittain työväkeä ja toi oman leimansa työväenliikkeeseen.
Samana vuonna työväenliike järjestäytyi paikallisiksi työväenpuolueiksi. Ne julistivat symbolisen vaalilakon, koska työväestö oli suljettu sääty-yhteiskunnan päätöksentekokoneiston ulkopuolelle. Lakko vahvisti työväenliikkeen vaatimusta demokraattisten oikeuksien puolesta.
Olot tiukkenevat, työväenliike lujittuu
Vuonna 1899 koko suomalaista yhteiskuntaa ravisteli myöhemmin ensimmäisenä sortokautena tunnetun ajanjakson alku. Porvarilliset tahot suunnittelivat ja aloittivat adressin Suomen suuriruhtinaan julkaisemaa Suomen autonomista asemaa kaventavaa niin sanottua helmikuun manifestia vastaan. Työmiehen päätoimittaja Matti Kurikka syrjäytettiin adressin suunnittelusta, minkä vuoksi hän kehotti työläisiä olemaan allekirjoittamatta adressia. Tämä toi hänen niskaansa porvarillisten piirien vihat. Toisaalta Kurikan räväkkä toiminta ja hyvin omalaatuinen ymmärrys sosialismista sai laajaa kritiikkiä myös omien joukoissa, ja Työmiehen uudeksi päätoimittajaksi tuli myöhemmin työväenliikkeen pääteoreetikoksi noussut Edvard Valpas.
Myöhemmin samana vuonna perustettiin työväen keskuudesta nousseiden miesten johdolla valtakunnallinen työväenpuolue, joka ei ottanut selkeää sosialistista linjaa, mutta vaati porvarillisten piirien mielestä mahdottomia, kuten yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä kahdeksan tunnin työpäivää. Puolue otti myös kantaa kansallisen itsemääräämisoikeuden puolesta. Venäläistä taantumusta vastaan työväestö taisteli omissa riveissään ja porvaristo omissaan.
Vuonna 1900 talouden kasvu vaihtui laskukaudeksi. Työläisten asema ja palkat heikkenivät ja luokkavastakohdat kärjistyivät sekä kaupungeissa että maaseudulla. Maaseudulla kapitalismin tulo tarkoitti parempiosaisille mahdollisuuksia vaurastua. Metsästä oli tullut arvotavara ja maataloustuotanto suuntautui yhä voimakkaammin koti- ja maailmanmarkkinoille. Taloudellisen kehityksen kääntöpuolena oli yhteiskunnallisen epätasa-arvon kasvu.
Sosialismin läpimurto
Uuden puolueen alkuvuosille oli leimallista kiistely ammattijärjestön ja poliittisen järjestön tärkeydestä sekä taktiset näkemyserot sosialistisen ohjelman julkistamisessa. Valtiollisen sorron lisääntymisestä ja työväen tietoisuuden heikkoudesta huolestuneiden mielestä sosialismin esiintuomisessa tuli noudattaa varovaisuutta. Vasta vuonna 1903 työväenpuolue muutti Suomessa nimensä sosialidemokraattiseksi puolueeksi ja otti selkeästi sosialistisen ohjelman. Puoluekokous pidettiin Forssassa ja ohjelma tunnettiin myöhemmin Forssan ohjelmana, vaikka se olikin suora kopio Saksan sosialidemokraattien ohjelmasta.
Suomen työväenliike koki mittavan nousun, jonka kirkkaimpana hetkenä oli vuoden 1905 suurlakko. Venäjällä kapinoitiin tsaarin taantumushallitusta vastaan, ja Suomessa työväenluokan voima oli kasvanut niin suureksi, ettei porvaristo voinut enää sivuuttaa sen voimaa taistelussa Venäjän taantumusta vastaan. Työväenliike sai läpi tavoitteensa yleisestä ja yhtäläisestä äänioikeudesta.
Sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärä oli muutamassa vuodessa moninkertaistunut ja merkittävän osan siitä muodosti naisliitto, jonka jäsenet toivat oman tärkeän lisänsä työväenliikkeen toimintaan. Ensimmäisissä vaaleissa sosialidemokraatit saivat ison jytkyn, 80 paikkaa 200:sta.
Työväenliikkeessä esiintyi kannatusta sekä reformistiselle että terroristiselle suunnalle, mutta johtoaseman sai Edvard Valppaan johtama Helsingin johtokeskus, jolle ominaisen teoreettisen linjan mukaan tuli pyrkiä työväen organisaatiovoiman vahvistamiseen ja murtaa luokkavalta yhdessä muiden maiden työläisten kanssa.
Suomen työväenliikkeen joukkovoimalla saavuttama yleinen ja yhtäläinen äänioikeus oli tuomittu porvarien keskuudessa mahdottomaksi hankkeeksi ennen suurlakon aikana syntynyttä radikaalia ilmapiiriä. Eduskunnassa porvaristo ryhmittyi yksimielisesti työväestön uudistustietä vastaan, ja yhteiskunnan luokkaluonne tuli selväksi työväenpuoluetta äänestäneille.
Lännen ja idän välissä
Yksi Suomen työväenliikkeen erottavista piirteistä moniin kehittyneisiin maihin verrattuna oli ammattiyhdistysliikkeen heikkous ja alisteisuus poliittiselle työväenliikkeelle. Maaseudulta tuli jatkuvasti tilattomia kaupunkeihin halpatyövoimaksi ja palkat pysyivät matalina. Työväenpuolueen kannattajakunta koostui paljolti maaseutuköyhälistöstä, vaikka johto olikin kaupunkityöväestön ammattitaitoisen osan käsissä, jolla oli paremmat mahdollisuudet itsensä sivistämiseen.
Kehittyneimmissä maissa ei työväenliike menestynyt maaseudulla läheskään samassa mittakaavassa. Suomi oli Länsi-Eurooppaan verrattuna köyhä ja Venäjään verrattuna edistyksellinen. Työväenliikettä ei Suomessa painettu maan alle, mutta toisaalta reformismillekaan ei ollut otollista kasvupohjaa, koska parlamentaarisiin uudistuksiin ei ollut mahdollisuutta.
Keisarillisen Venäjän vapaamielinen aika kesti vuoden 1907 lopulle saakka. Tämän jälkeen alkoi toisena sortokautena tunnettu ajanjakso. Järjestöllinen organisoituminen alkoi laskea alkuinnostuksen jälkeen ja porvaristo kävi vastaiskuun heikentäen työväen voimaa. Työväenliikkeen poliittinen liikkumavara oli ahdas; radikaalit toimet olisivat vaarantaneet työväenjärjestöjen toimintavapaudet, mutta kansanvallan laajentaminenkaan ei onnistunut. Seuraava suuri murroskohta oli kuitenkin tulossa, kun vuonna 1914 syttyi ensimmäinen maailmansota.
