Teksti: Laura Kärkäs & Roosa Pohjalainen
Tobi Lakmaker, Seksuaalisuuteni historia. Suom. Taru Luojola. 2024, Kosmos. (s. 191)
Hollantilaisen Tobi Lakmakerin esikoisromaani on vitsikäs ja levottomasti harhaileva kertomus kummallisista reissuista, turhanpäiväisistä luennoista, identiteetistä ja menetyksestä. Laura Kärkäs ja Roosa Pohjalainen hämmästelevät omalaatuisen kertojan siekailematonta huumoria ja kiittävät tämän tekstin myötä Libero-lehteä ennakkoluulottomasta yhteistyöstä vuosien varrella.
Laura: Vimmainen ja ulkopuolisuutta tunteva hahmo on tyypillinen omakohtaisen esikoisromaanin kertoja. Miten Roosa susta Seksuaalisuuteni historian Sofie asettuu tähän sabluunaan?
Roosa: Teos noudattelee kasvukertomuksen klassista kaavaa: kertoja hahmottelee ihmissuhde kerrallaan omaa paikkaansa maailmassa. Raikkaalta puolestaan tuntuu se joustavuus ja keskeneräinen häilyvyys, jolla Sofie määrittelee itseään. Hän saa olla nainen ja kuitenkin sängyssä mies, kuulua lesboyhteisöön ja kummastella lesboja kuin vierasta lajia, samanaikaisesti ihailla, vihata ja kadehtia miehiä.
Laura: Halu ja identiteetti heijastelevat ympäröiviä asenteita: lesbous ei aluksi tunnu omalta, koska stereotypia ei osu. Kun tapa toteuttaa seksuaalisuutta muotoutuu, solvaa entinen poikaystävä Sofieta rekkalesboksi.
Roosa: Jep, ympäröivä maailma ei ole yhtä joustava tavassaan määritellä Sofieta. Se pyrkii mahduttamaan hänet milloin mihinkin muottiin ja ylittää jatkuvasti hänen epävarmasti piirtämänsä rajat. Ehkä Sofien identiteetti ei olekaan virvoittavan taipuisa vaan sisäistetyn nais-, homo- ja transvihan tukahduttama…
Laura: Sofie muistuttaa Anni Ihlbergin Ilonpilaajan (Tammi, 2021) kertojaa. Kumpikin teos raapaisee kiihkeästi nuoruuden ydinaikoja, joita leimaa kitkainen ja riitaisa suhde ympäristöön ja yhteisöön. Kertojien katse osuu samaan, mutta tyystin erilaisella tyylillä.
Roosa: Totta, Ihlberg ja Lakmaker onnistuvat molemmat välittämään ihastumisen ja ahdistuksen kaltaisista kasvukuvausten perusaineksista jotain tuoretta ja kertomaan sekoilusta yliopistolla, bileissä ja hanttihommissa viiltävän tunnistettavasti. Lakmaker ei selosta päähenkilön tunne-elämää vaan näyttää sen taitavin yksityiskohdin: ahdistus on sitä kun istuu opintomatkalla monta päivää piilossa vessassa pelaamassa tetristä, halu puolestaan sitä kun kiskoo kentällä joukkuekaveria paidasta vaikka palloa ei ole lähimaillakaan. Kaikki Sofien nuoruuskokemukset eivät tosin ole näin universaaleja. Esimerkiksi hulvaton klubikohtaus, jossa Sofie pyrkii tekemään lähempää tuttavuutta Georgina Verbaanin kanssa, naurattaa hollantilaisia lukijoita vielä makeammin, sillä he tunnistavat viittauksen saippuaoopperasta tuttuun kaunottareen. Autofiktiivinen leikittely kirjailijan henkilöhistorian ja sepitteen välillä on teoksen kotimaassa mielenkiintoisempi kysymys kuin täällä.
Laura: Joo, tämä kaikki fiktioituu suomalaiselle lukijalle. Luultavasti hollantilainen vastaanotto tietää myös, kuka on Sofien kirjailijapoikaystävä Kusipää D.
Teos kuvaa osuvasti ikää, jolloin pitäisi osata huolehtia itsestään, mutta ei ole aavistustakaan, miten. Sofien raskas arki osoittaa tarkasti, miten avuttomia 19-vuotiaat ovat vuodenaikaan soveltumattomine vaatteineen, ja toisaalta, miten Foodoralla työskentelevällä humanistilla ei vaan ole varaa talvikenkiin. Tuntuu, että Lakmaker onnistuu siinä, mitä Sally Rooney yrittää, kääk.
Tavoitan saman tien ruumiillisesti, miltä tuntuu olla opintomatkan museokierroksella converset jalassa paikassa, jossa on 30 astetta pakkasta. Tai miten musertavaa on, kun uhoaa lähtevänsä kuukausiksi pyöräilemään ja kirjoittamaan samalla runokokoelman, mutta päätyykin murhaajaa peläten telttailemaan juna-asemalla maassa, jossa ei voi ostaa kunnollista ruokaa, koska ”pelkkä leipä maksaa siellä kympin”.
Roosa: Ainakin Lakmaker onnistuu verrokkejaan paremmin lukijan naurattamisessa. Näin vaivattomalta tuntuvan tekstin kirjoittaminen on pirun vaivalloista, ja kertojan jutusteleva ääni välittyy suomennoksessa ihailtavan luontevasti. Kokonaisuus pysyy päämäärättömästä harhailusta ja loputtomista sivupoluista huolimatta kuin ihmeen kaupalla kasassa, ja kerronta vetää niin tehokkaasti, että kirjaa voi suositella lääkkeeksi vakavaankin lukujumiin.
Lakmakerin komiikka perustuu absurdeihin tilanteisiin, niiden vuoroin lakoniseen, vuoroin tuohtuneeseen kommentointiin ja yhtäkkiä kesken kohelluksen pudotettuihin salaviisaisiin oivalluksiin. Sofien tielle eksyy yhä uusia hillittömiä sivuhahmoja kolmen kimpasta maanisesti haaveilevasta tarjoilijakollegasta lamaannuttavaa kauhua herättävään venäjän opettajaan ja kiehtovan kusipäisestä start up -pöhisijästä ketamiinipäissään kissaa esittävään kuokkavieraaseen. Suorastaan Bertin päiväkirjat -tasoa (mikä on siis mun silmissä suuri ansio).
Laura: Arvoitukseksi jää, saako vertaus lukijat tarttumaan kirjaan vai kiertämään sen mahdollisimman kaukaa. Vaikka kirja käsittelee isoja ja tärkeitä aiheita, se on myös hölisevä ja impressionistinen monologi, sarjakuvamainen tilinteko. Mun oli tosin ajoittain vaikea nauraa mukana alakynteen joutuvan parikymppisen vastoinkäymisille, ahdistelulle, epämieluisalle seksille ja juurettomalle kaupungilla haahuilulle potkujen jälkeen.
Roosa: Ymmärrän. Huumori saa kiistämättä toisenlaisen sävyn, kun tiedostaa, että se on tuskaa peittävä puolustuskeino. Kannattaa nauraa itselleen ennen kuin muut ehtivät. Nautin silti kirjan täydellisestä haluttomuudesta ja kyvyttömyydestä ottaa vakavasti mitään niistä asioista, joihin kulttuurissamme pitäisi suhtautua totisella kunnioituksella. Sofien suhde auktoriteetteihin on vähintäänkin haastava, ja osansa pilailusta saa esimerkiksi kirjallisuuden kaanon: Sigmund Freudin teoksista Sofielle jää käteen vain ymmärrys siitä, että hän ei ole Freud, ja Virginia Woolfin äärellä hän nukahtaa ”jo siinä vaiheessa, kun se lähti ostamaan kukkia”.
Laura: Karikatyyrit yliopistoelämästä todella osuvat. Euroenglanniksi pidetyillä luennoilla Sofielle paljastuu, että ”[k]irjallisuustiede oli täydellinen oppiaine tyhmille ja kurittomille, koska siellä saattoi sanoa ihan mitä halutti. Se onnistuu, jos on julistanut Kirjailijan kuolleeksi. Kaikki, mitä silloin sanoo, on tulkintaa”. Todella riemastuttava yleistys kirjallisuudenopiskelusta!
Roosa: Hämmästyttävää kyllä kertoja onnistuu vitsailemaan jopa holokaustilla ilman että se tuntuu ylittävän hyvän maun rajoja – ja kertoo heti perään Auschwitzissa tapetusta isoisoäidistään. Se on Lakmakerin huumorin peruskaava: lukija harhautuu nauramaan jollekin mille ei ehkä pitäisi, ja sitten jokin riipaiseva huomio saa hymyn hyytymään, kunnes tykitellään taas eteenpäin kohti seuraavaa vitsiä. Pilailu on usein kohtuutonta, mutta Sofiella on siihen varaa, sillä hän on itseäänkin kohtaan säälimätön. Kun kirjassa naureskellaan esimerkiksi cis-naisille, lyödään ehdottomasti alhaalta ylöspäin.
Laura: On kuvaavaa, että kotimaisia verrokkeja Lakmakerin huumorille on hankalaa keksiä. Paikoin teoksen naurattavasta anekdootista toiseen purjehtiva havainnointi muistuttaa Iida Sofia Hirvosen kerrontaa. Epäkorrektiin kulmaan Radalla (Kosmos, 2022) ei tosin taivu. Ehkä Johannes Ekholm voisi osua? On kiinnostavaa, miten naureskeleva ja joka suuntaan keskisormea näyttävä kerronta kääntyy kuvaamaan äidin kuolemasta seuraavaa sekavaa ja banaalia kaaosta.
Roosa: Tavallaan vähän petyin, kun opiskelijaelämän kommellukset saivat väistyä surutyön kuvauksen tieltä, sillä vakavoituminen tuntui niin odotuksenmukaiselta käänteeltä. Samalla tiedostan, ettei teos toimisi ilman sitä – tragedia syventää komediaa ja toisin päin. Nauru ja murhe kulkevat kertomuksessa alusta loppuun käsi kädessä, ja hilpeimmilläkin hetkillä rivien välistä paljastuu kaikenlaista musertavaa, mikä saa kyseenalaistamaan kertojan luotettavuuden. Esimerkiksi seksikohtaukset huvittavat siekailemattomassa inhorealismissaan, mutta samaan aikaan on lohdutonta, että Sofien on vaikeaa antaa edes ihanan tyttöystävänsä koskettaa itseään.
Laura: Seksiä kuvaillaan hyvin vähän, mikä kirjan nimen valossa kenties yllättää. Poikaystävän kanssa koettu seksi tiivistyy ankeaan rynkytysyhdyntään, jonka päätteeksi kumppani heittää Sofieta pyyhkeellä. Lesboseksin kuvailussa tartutaan epävarmoihin ja haparoiviin lähestymisiin: kasvoille liiskautuviin tisseihin, ääneenlausumattomiin toiveisiin.
Intohimon yksityiskohdista vaikeneminen asettuu vastakkain Sofien suosikkielokuvan, Adelen elämän, kanssa, jonka tirkistelevää ja epärealistista kuvausta seksistä kertoja myös parjaa. Sofien teesi elokuvasta kääntyy joka tapauksessa selittämään myös Seksuaalisuuteni historiaa: siitäkin ”välittyy tosi hyvin kaikki tunteet, tai ainakin kaikki tuntemisen arvoiset tunteet”.
Kritiikki julkaistu Liberossa 3-4/24.
